No niin, mitäpä se siitä parani, että seisoi tässä. Onni oli kuin olikin kääntänyt selkänsä ja puolen vuoden kuluttua piti taasen alkaa sitä kosia. Koko Helmin onni oli näihin aikoihin tenttimenestyksen varassa ja tentit kävivät hänelle päivä päivältä yhä kauheammiksi. Paleli. Miksi hän olikin niin hullu ja seisoi päällysvaatteet auki. Saisi tässä vielä kuolemantaudin reppujen lisäksi. Mistä tämä kaikki oikeastaan johtui? Koulussa hän ei ollut huonoimpia oppilaita — ja nyt kaikki näin mahdotonta! Eikö hän jaksanut?
Mitä hulluja — tässä hän viipyi paikallaan, aivan kuin tuossa tanssikengät ja ristiäispuvut. Kello oli kiertänyt kymmenen minuuttia eteenpäin, hänen kauluksensa oli ehtinyt käydä aivan lumiseksi. Täytyi lähteä jonnekin, mutta minne? Kotiin kai, tuttujen lähettyville ei nyt tehnyt mieli, olipa onni, että hän asui yksin. Ruudi saattoi olla liikkeellä tähän aikaan — varmaan ilkeämielinen kohtalo toisi hänet hänen tavallisilta kävelyreiteiltään jonnekin tännepäin. Helmi keksi äkkiä, että hän voi ottaa hevosen, niitä seisoi tuolla puistikon takana. Hän pakotti itsensä eteenpäin, häntä paleli, niin että hän värisi. Jokainen liike, jokainen huomionteko, jokainen ajatus, pienimmänkin päätöksen tekeminen maksoi hänelle ponnistusta. Mitenkä hän olikin näin oudon tylsä, mitenkä äskeinen kiihtymys Strömmerin luona näin äkkiä oli jähmettynyt? Siksi varmaan, että hän jäi niin pitkäksi aikaa paikoilleen tuohon lyijynraskaaseen, kuurantäyttämään ilmaan. Istuessaan reessä hän omituisesti elpyi, kun ajaessa raitiokiskojen yli tai muuten lumettomilla paikoilla, anturat raahasivat kivitystä vastaan. Hänellä oli joskus lapsena ollut sellainen aika, että hän pureskeli rihvelejään. "Ette ole kypsynyt… ette ole sulattanut…" Professorin lauseet kumisivat kuin mukurakivet vieriessään kuormasta maahan.
Jos heittäisi kaikki ja lähtisi kotiin Rantaan!
Ajatus iski hänen päähänsä ja hänen mielensä kävi silmänräpäyksessä keveäksi. Mutta samassa hän tunsi, että se tie oli tukossa. Siellä kotona ovat Heikki ja agronomi. Ja mihin hän siellä ryhtyisi? Levätä voisi jonkin aikaa, jos levosta tulisi jotakin, kun alituisesti pitäisi olla valmis kuulemaan kysymyksiä siitä, mitä tutkintoja tällä haavaa suoritti — tietysti tätä kysyisi jokikinen vieras, joka astuisi keittiöön, ja samassa yhteydessä lausuttaisiin jotakin tähän tapaan: se Martta, se Kilpisen tytär, se suoritti siellä tutkinnot niin lyhyessä ajassa. Levon laita olisi siellä varmaan niin ja näin. Ja kun olisi "levännyt" jonkin viikon — mitä sitten? Uudestaan lukuihin, mitäpä muutakaan!
Helmi tuli tuttuun huoneeseensa ja tapasi vaatteensa huiskin haiskin tuoleilla ja vuoteella. Tentti oli hänen ajatustensa vaivalloisuuden vuoksi viime puolentunnin kuluessa ehtinyt joutua jotenkuten kauas hänen mielestään. Se tuli nyt äkkiä taasen lähelle ja alkoi kaivella ja kiertää. Kirjaläjät pöydällä valoivat kuin öljyä tuleen. Suuri kirjallisuushistoria oli avoinna, hän oli vielä viime hetkessä katsonut sieltä Shakespearen kuolinvuotta — eikä hän sitten kuitenkaan ollut sitä tentissä muistanut.
Hänet valtasi eräänlainen raivo ja hän paiskasi naurahtaen käsilaukkunsa kirjan aukeamalle. Lukko paukahti ja lyijykynä ja taskupeili vierivät lattialle. Menkööt — häntä nauratti, tai ehkäpä se oli vilua. Olisi pitänyt ryhtyä järjestämään, eihän tällaista sekamelskaa jaksanut katsella. Mutta puku, se oli myöskin riisuttava, tenttipuku — kaikki nämä mustat pitsit, joilla se oli koristettu kuin milläkin suruharsoilla.
Hän tuli peilin eteen. Kasvot olivat paisuneet, ikään kuin ne olisivat olleet paleltuneet. Oli ollut hirvittävän kylmä, oli yhä vieläkin. Tulisikohan hän sairaaksi? Vähemmästäkin: puolikolmatta tuntia sellaista piinaa. Ei totta totisesti hän enää menisi siihen leikkiin, mieluummin vaikka mitä! Jos hän muuttaisi alaa — olihan pankkeja ja konttoreja, virastoja, joissa seisoi naisia luukkujen ja ristikkojen takana…
Hän ei jaksanut ajatella. Se hirveä voimattomuus tuli. Hän ei moniin aikoihin ollut tuntenut sitä, ja nyt se tuli. Märkä vilu asettui koko hänen ruumiinsa ympärille, tuntui siltä kuin hiuksetkin olisivat kostuneet. Hän sai kiinni pöydästä ja pääsi sohvalle. Koko kirjaläjä vyöryi permannolle, hän kuuli sen kuin jostakin kaukaa. Hän itki eikä enää ajatellut mitään. Pitkä jännitys laukesi ja purkautui kyyneliin. Tuli helpompi olla. Kunhan vain ei olisi palellut.
Hän itki ja itki ja hänestä alkoi tuntua, ettei se nyt ole koko maailman asia, jollei tentissä läpäissytkään tällä kertaa. Hänpä lepää jonkin aikaa kokonaan, ajattelee kaikkea muuta kuin estetiikkaa — ja sitten jaksaa taas käydä noiden tuhansien sivujen kimppuun, jotka tuolla pöydän alla häpeävät ankaruuttaan ja mahtipontisuuttaan. Hänpä huvittelee jonkin aikaa perin pohjin. Hänen uusi valkea pukunsakin on kokonaan käyttämättä. Se on raskasta valkeaa silkkiä ja valuu kuin vesi alas olkapäiltä. Ehkä Ruudiakin haluttaa tanssia, Ruudi on hänkin ollut työssä — vaikka paremmin menestyen kuin Helmi.
Tämä viluttaminen ei tiedä hyvää. Tai ehkä huoneessa on kylmä. Ei ollut viisasta seisoa siellä tanssikenkien ja ristiäispukujen edessä. Unetti.