"Mikä on ollut Shakespearen merkitys?" Merkitys… merkitys… kuinka sellaiseen voi vastata! Ei hän ollut tietänyt sanoa, vaikka tavallaan oli tietänytkin. Strömmer osasi ilkeästi asettaa kysymyksensä. "Mitä on Cervantes tarkoittanut Don Quijotellaan?" Tarkoittanut… tarkoittanut… siihen oli siihenkin mahdoton mitään sanoa. Olisi kysynyt Don Quijoten sisältöä, niin hän olisi tietänyt kuin vettä vain. "Kuka on Ranskan suurin lyyrikko?" Viktor Hugo. "Miksi juuri hän?" Miksi… miksi? Hän oli kiihkeästi etsinyt päästään jotakin järkevää selitystä siihen, että Victor Hugo oli Ranskan suurin lyyrikko, mutta ei ollut keksinyt mitään, joka olisi häntä itseäänkään tyydyttänyt. Hädissään hän silloin tuli sanoneeksi, että Viktor Hugolle oli Lanson omistanut suuremman tilan kuin kenellekään toiselle. Siihen oli Strömmer pirullisesti hymyillyt, mitään sanomatta. Mutta Helmi oli siitä käynyt niin avuttomaksi, ettei hän lopulta saattanut tehdä tiliä edes Goethen rakkauksista, vaikka hän tiesi osaavansa ne viidellä sormellaan. Silloin hän jo oli varma kohtalostaan eikä muuta toivonut, kuin että Strömmer julistaisi hänen tuomionsa. "Te ette ole kypsynyt… te ette ole sulattanut…"
Hän pakotti itsensä nousemaan. Päässä huojui ikään kuin aivot olisivat siirtyneet toiselta puolelta toiselle. Kun saisikin hyllyltä alas huopapeitteen, kauniin punakirjavan huopapeitteen. Se oli ostettu silloin viimein, kun hänet vietiin sairaalaan. Eedla ja Pirsta olivat yhdessä käyneet ostamassa sen, Eedla oli sanonut, että se ulkomaanmatkalla olisi hyvään tarpeeseen, ei ensinkään saattanut ajatella ulkomaanmatkaa ilman tuollaista peitettä. Aappis oli hänkin joskus kertonut liikuttavia juttuja jostakin huopapeitteestä. Tuollaiset matkapeitteet ovat siis jotakin varsin runollista. Helmin huopapeitteen runous on vastaiseksi kotoisin ainoastaan sairaalasta. Se on syksystä lähtien virunut kaapin ylimmällä hyllyllä yhdessä hatturasian kanssa, hän ei ole sitä tarvinnut, kun hänen huoneensa on niin lämmin, eikä hän jouluna ottanut sitä mukaansa kotiin maallekaan – kunhan nyt vain saisi sen alas kaapin hyllyltä — päässä oli kumma tunne. Hyvin se kävi: peite tuli alas, hatturasia jäi paikoilleen. Peitteen mukana tuli kuitenkin esine, jota ei nyt olisi tarvittu, ylioppilaslakki. Hän oli ostanut sen kunniatervehdystilaisuutta varten viime syksynä — Helsingissä oli vierailulla joku kuuluisa ulkomaalainen professori, mikä hänen nimensä olikaan? Oli myöhemmin tehty laivaretki…
Helmi kiiruhti sohvalle ja vetäytyi peitteen alle. Ei se paljon auttanut. Olisi pitänyt lämmittää huoneessa. Kunhan joku ihminen olisi tullut…
"No voiko neiti sanoa minulle, minkä tähden luetaan runoutta?" Strömmer tuntui nauttivan hänen hämmingistään.
Helmi meni jonkinlaiseen horrostilaan, jossa tentin onnettomat kysymykset yhä toistuivat.
Oli pilkkosen pimeä, kun hän heräsi. Ensi hetkessä ei hän tietänyt, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla kotona maalla kuin helsinkiläishuoneessaan, tai vaikkapa sairaalassa. Hänen oli kuuma. Vaivoin hän pääsi pystyyn ja löysi sähkövalon kiertimen. Vaistomaisesti hän avasi oven, meni puhelimen ääreen ja soitti sairaalaan Lahja Suvi-Aholle.
— Minä luulen, että olen vähän kipeä, sanoi hän. – Ehtisitkö sinä pistäytyä…
Helmiin koski Lahjan lyhyt, täsmällinen ja hiukan kalsea puhetapa. Lahja lupasi kuitenkin tulla, tehtyään iltakierroksensa sairaiden luona. Tämän keskustelun jälkeen sai Helmi voimaa järjestää huoneessaan. Odottihan hän lääkäriä. Häntä paleli niin, että vihloi ruumiissa, mutta hän veti alas uutimet, muutti pukua ja pani kaikki paikoilleen. Kirjapinkatkin hän kylmäverisesti järjesti pöydälle, jonka ääressä hän kuukausimääriä oli istunut kytkettynä. Siinä liikkuessaan hän sai äkkiä hyvin selkeän hetken. Hän näki, ettei hän enää jaksaisi taistella tuon laudaturin kanssa, näki myöskin, ettei hänellä enää ollut paluuta siltä tieltä, jolle hän oli astunut. Miksi — sitä hän ei täsmällisesti tietänyt, luultavasti siksi, ettei hänellä ollut voimaa kestää ihmisten ivaa sen johdosta, ettei hän ollut onnistunut. Hän totesi itselleen, että se oli luonteen heikkoutta, eihän ollut häpeä tunnustaa erehdystä. Kun hän otti ylioppilaslakkinsa pöydältä pannakseen sen hyllylle, mistä se oli pudonnut, näki hän selvästi koko ylioppilasaikansa päästä päähän, ikään kuin keskellä pimeyttä valonheittäjä olisi suunnannut säteensä juuri siihen hetkeen, jolloin hän sai kultaisen lyyransa.
Tavoitellessaan sitä aikoinaan ei hän ollut lukenut työnteon ilosta, vaan ainoastaan saadakseen tämän valkoisen lakin ja kultaisen lyyran. Niin hullunkuriselta kuin se nyt tuntuikin, oli tuo pieni valkoinen lakki vuosikausia ollut hänestä tavoiteltavin asia maailmassa. Jollei tämä lakki olisi kuulunut ylioppilaaksituloon, niin ei mikään maan mahti olisi saanut häntä ponnistamaan kirjojen ääressä. Ja päällepäätteeksi tuo lakki ei edes yleensä naista pukenut!
Katuiko hän? Voiko katua elämää, joka on ollut täynnä iloja ja täynnä tuskaa? Hänen elämänsä oli kulunut kuten helteinen suvi, joka jättää niukan sadon. Sellaiset suvet voivat olla kauniit, mutta ne eivät ole käytännölliset. Ne voivat olla yksilöä varten, mutta ne eivät ole yhteiskuntaa varten. Ja kukaties yksilökin pitkän syksyn aikana näkee nälkää niiden niukkojen tähkäpäiden ääressä, jotka hänen lyhyt kesänsä on tuottanut.