Oli miten oli — huolimatta kaikista käytännöllisistä näkökohdista tulisi runouden hohde aina ympäröimään valkeaa samettilakkia kultaisine lyyroineen. Aina tulisi se olemaan nuorille tavoiteltavin ja kadehdittavin asia maailmassa. Ei koskaan tulisi puuttumaan niitä, jotka terveytensä uhalla ponnistaisivat saadakseen tuon pienen valkoisen esineen. Rammat ja raajarikotkin tulisivat taistelemaan päästäkseen osallisiksi siitä.
Istuen punaisessa nojatuolissa, missä Ruudin oli tapana istua, kun hän kävi Helmiä tervehtimässä, Helmi odotti lääkäriä. Kuume poltti jo hänen suonissaan ja vilunväreet vihloivat jäsenissä. Hän ajatteli kuitenkin selkeämmin kuin terveenä — olisipa hänen järjen juoksunsa tentissä tänään ollutkin näin hyvässä kunnossa! Häntä huvitti leikitellä aivan kuin hän olisi esittänyt teatteria. Oli kuin tauti jo olisi vienyt hänet ulkopuolelle todellisen elämän ja antanut hänelle jotakin syrjästäkatsojan tarkkanäköisyydestä. Ajatukset lakista ja kultaisesta lyyrasta tulivat juuri niinkuin teatterissa ihmiset ja tapahtumat sillä hetkellä, jolloin niitä tarvitaan. Ylioppilaslakki oli astunut näyttämölle aivan ohjelmanmukaisesti tänä onnettomana päivänä, jolloin oli niin kaikin puolin sopivaa kääntyä katsomaan taaksepäin.
Kultainen lyyra — mikä salaperäinen mahti olikaan tässä symbolissa, joka sukupolvi sukupolven jäljestä oli kiinnittänyt itseensä nuorison kiihkeät ajatukset, toivomukset ja kunnianhimon! Kuinka paljon nuorta uskoa, kuinka paljon luottamuksellisesti kärsittyä tuskaa ja vaivaa, kuinka paljon unelmia ja epätoivoa liikkuikaan tämän pienen, ikuisesti vaikenevan soittimen kultakielten ympärillä! Kuinka monessa ilottomassa lapsuudessa ja nuoruudessa oli se ollut kuin toivon viiri, kuin huomenen lupaus! Kuinka kiihkeästi olivatkaan tuhannet kädet ojentuneet sitä kohti, nuoret kädet, joilta elämä jo oli ehtinyt paljon kieltää, mutta jotka tässä tavoittelivat sen ihanimpien lupausten täyttymistä! Se oli, tämä pieni kultainen esine, ollut nuorukaisten elämänpyrkimys – nyt se oli myöskin neitojen. Niin monet pojan- ja tytönkädet, jotka toisissa oloissa entisaikaan olivat etsineet toisiaan, tavoittelivat nyt tätä yhteistä symbolia. Mutta kuinka kalliisti tämä kaikki usein saatiinkaan maksaa, kuinka usein tämä kaunis symboli paljastuikin harhakuvaksi! Kuinka monet kädet tapailivatkaan tämän nuoruuden päämääräksi korotetun vertauskuvan takaa tyhjää ilmaa, väsyivät ja kuihtuivat ennen aikaansa…
Helmi istui niin omissa ajatuksissaan, ettei hän huomannut, ennen kuin lääkäri astui sisään.
Kuume paloi hänen ruumiissaan kuin tuli,
VAPUNPÄIVÄNÄ
Vapunpäivä.
Se on koittanut säteilevänä ja voimakkaana. Kylä on kuin valokylvystä nostettu. Silmää häikäisee, jos katsoo taivaaseen. Ainoastaan kesantopelto on rauhallinen, kaikella muulla tuntuu olevan sellainen kiire, ettei malttaisi odottaa huomista päivää. Täytyy ottaa yökin avuksi.
Vain hänellä ei ole kiirettä. Tai jos on kiire, niin ei ole eteenpäin. Taaksepäin mennään ja nopein askelin. Hänelläkin on siis kyllä kiire. Vaikka vastaiseen suuntaan. Kuinka on kummallista, ettei häntä muutaman viikon, ehkä päivän — niin, varmaan päivän — perästä enää ole! Koivuissa tulee olemaan lehdet, pihlajat tulevat kukkimaan, Ylimaan osakunta tulee viettämään kesäjuhlansa — häntä, Helmi Rantaa, ei ole. Ruoho tulee itämään hänen haudallaan ja hautajaisseppeleet, myöskin osakunnan seppel, kuihtumaan ja kirjoitukset nauhoista haalistumaan. Hän itse lepää arkussaan kolmen kyynärän syvyydessä, puettuna valkoiseen silkkipukuun, jossa hän on tanssinut kerran, Helsingissä, kauan sitten. Ruudi piteli kättään hänen ympärillään ja kiusasi häntä ihanalla tavallaan, vuoroin ivaten, vuoroin lausuen hyviä sanoja. Ruudikin puolestaan sanoi, että oli ihanaa kiidättää häntä, painoi häntä vastaansa ja nosti hänet korkealle ilmaan. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi. Se oli heidän viimeinen tanssinsa. Helmin kuolemantanssi. Sen illan puvussa hän tulee lepäämään arkussaan, hän on sanonut äidille, ettei hän tahdo niitä kauheita pukuja, jollaisia ostetaan kuolemaa varten, hän tahtoo ylleen elämän puvun ja rintaansa saman vaaleanpunaisen silkkiruusun, jolla Ruudin silmät olivat levänneet. Äidistä tämä tietysti oli kauheaa puhetta. Kuolema on vanhankansan ihmisille jotakin niin suurta ja juhlallista, he aina pelkäävät sitä ja toivovat siltä jotakin. Nykyajan ihminen ei pelkää eikä liioin toivo. Sen vuoksi hän katselee kaikkea rauhallisemmin.
Helmiä väsyttää. Jos hauta antaa ikuisen unen, niin mitäpä muuta haluaisi pyytää! Mitäpä väsynyt muuta tarvitsisi. Ei ole tuskiakaan enää ja se on suloista. Mutta mitä tietääkään tämä tuskattomuus — sitäkö että kuolema pian tulee? Vai tapahtuisiko ihme? Jos hän paranisi…