Jos hän paranisi!
Tämä ajatus palaa uudelleen ja uudelleen. Tuhat kertaa hän on tuntenut, ettei hän enää halua elää, tuhat kertaa hän on vihannut rakkautta, joka polttaa poroksi ihmisen rauhan. Kuitenkin palaa aina ajatus: jos tulisi terveeksi, jos tapahtuisi ihme. Hän tietää, ettei ole mitään mahdollisuutta elää — eikö hän olisi nähnyt sitä omaisten teeskentelevän iloisista kasvoista lääkärien mentyä, eikö hän olisi kuullut sitä lääkärien valheellisista sanoista. Jotkut rehelliset ihmiset ovat rehellisesti sanoneetkin, ettei hän elä enää yli kevään ja kehoittaneet häntä valmistautumaan. Viimein, kun hänellä oli se vaikea kohtaus ja kaikki luulivat lopun olevan käsissä, kysyi äiti pelonalaisesti, eikö hän haluaisi pappia. Hän kuuli puhuttavan ympärillään, että hänen jalkansa jo olivat kylmät. Kuitenkin palaa aina kysymys: jos tulisi terveeksi!
Tänään se tulee oudon voimakkaana ja panee veren kiertämään, niin että tekisi mieli yrittää ylös vuoteesta. Hän onkin maannut tässä monta kuukautta. Mutta tänään on taivas ihmeellisen sininen, sireenipensaitten nuput ikkunan alla puhkeavat silmin nähden ja linnut täyttävät riemullaan ilmojen ääret. Mullan ja versovan vihannan lemu tulvii sisään lauhan tuulenhengen mukana. Jumala, jos tulisi terveeksi! Jos vielä kerran saisi seisoa, kävellä, nähdä Ruudin, kuulla Ruudin nauravan, heittäytyä nurmeen, poimia kukkia…
Sairaan katse viipyy sinisessä ilmassa, jossa leivonen kohoaa korkeutta kohti ja tuhannet pienet, vastaheränneet eläimet hyörivät ja pyörivät. Aurinko lämmittää hänen kasvojaan ja laihtuneita käsiään, kyntömiesten huudot sulavat yhteen lintujen laulun kanssa. Sairas viipyy ääneti, huulet avoimina, ja tuntuu siltä kuin taivaan suuresta sinisestä kalkista vuodatettaisiin elämää hänen riutuneeseen ruumiiseensa. Tuntuu siltä kuin tapahtuisi jotakin ratkaisevaa, kuin elämä ja kuolema olisivat taistelleet hänen omistamisestaan ja ratkaisu juuri nyt olisi edessä. Veri, joka kauan on ollut ikään kuin hyytyneenä hänen suonissaan, kiertää taasen – Jumala, jos tulisikin terveeksi!
Tuossahan on vuoteen vieressä hänen ylioppilaslakkinsa, sisarhan sen pani siihen, ennen kuin läksi muiden mukana Mustamäkeen. Lakki-raukka, se olisi pitänyt pestä, se kävi silloin huviretkellä niin pahaksi. Mustamäessä on tänään ristiäiset. Heikin tytär siellä kastetaan — etteivät vain saisi päähänsä panna sen nimeksi "Helmi". Se ei olisi lapselle onneksi! Ei, ei ole pelkoa – lapsen äiti on kyllä huomannut, ettei Heikin elämä ole ihan eheää. Niin, tuohon ne panivat Helmin valkean lakin ja rinnalle kimpun ruusuja. Myöskin Ruudin kukat kuolevat tuossa hänen lakkinsa vieressä — onko mahdollista, että Ruudi on muistanut häntä! Hän ei uskoisi sitä, jolleivät nuo kukat olisi tuossa ja jollei hän kuulisi korvissaan Pirstan ääntä: "Ja nämä, ne ovat Ruudilta. Ruudi lähettää niiden kautta terveisensä ja toivottaa, että sinä pian paranisit ja palaisit Helsinkiin. Hän käski sanoa, ettei hän ole saanut tanssia iltaakaan oikein con amore siitä asti kuin sinä läksit."
Pirsta ja Eedla he kävivät todella häntä tervehtimässä, toivat kukkia, makeisia ja Aappiksen viime kirjan. He viipyivät kolme päivää, valitettavasti Helmi ei silloin vielä ollut tointunut vaikeasta kohtauksestaan. Hän ei kuullut niin paljon kuin hän olisi tahtonut kuulla, hän ei jaksanut. Mitä hän oikeastaan sai kuulla Ruudista? Että Ruudi voi hyvin ja oli yhä teatteriarvostelijana – viimeksimainitun seikanhan hän kyllä tiesi sanomalehdistä. Välttivätkö he tahallaan kertomasta Ruudista? He syyttivät aina Helmin väsymystä. Aappis oli taas julkaissut uuden Hiira-teoksen, tällä kertaa "Hiiran ylösnousemuksen". Se oli romaani, Ruuto Syrjänen oli lehdessään ylistänyt sitä pilviin asti. Eedla oli lehdessään kriitillisempi, hän oli sanonut sitä sekavaksi ja tämän lausunnon johdosta oli syntynyt pieni polemiikki. Väittelyn kestäessä oli kaupungilla levinnyt tieto, joka sittemmin huomattiin oikeaksi: Tauno Nuotio oli viety hermosairaalaan ja pelättävissä oli parantumaton mielenvikaisuus. Aappis-parka! Sic transit… Pirsta käytti puheessaan pieniä viattomia kiroussanoja — se tuli nyt yhtäkkiä Helmin mieleen. Mikä Pirstan oli? Eikö hän ollut saanut tointa? Oliko hänen vaikea elää? Helmi päätti pyytää isältä ja äidiltä, että hän saisi lähettää jonkin pienen lahjan Pirstalle. Hänelle tuli äkkiä Pirstan puolesta hätä. Pirsta oli kerran puhunut leikkiä, että mikäpä tässä muukaan tulee eteen kuin kulkea kerjäämässä ovelta ovelle tai turvautua johonkin rikkaaseen herraan… se oli tietysti ollut leikkiä…
Käki alkoi kukkua koivussa ikkunan alla. Sillä oli heleä iloinen ääni ja toinen käki yhtyi heti sen kukuntaan. Helmi pysytteli hiljaa ja kuunteli. Hän saattoi nähdä käen leveän pyrstön ja siivet, jotka hiukkasen avautuivat joka kerta, kun lintu kukahti. Oliko taivas koskaan ollut niin sininen kuin tänään? Tänään on Vapunpäivä, vaikeitten lakkien ja ruusujen päivä. Tänään kuolee paljon ruusuja Helsingissä.
Nyt, tällä hetkellä ne kaikki ovat siellä koolla ja sima vaahtoaa ja laulu soi. Tämä sama sininen taivas kaartuu yli Helsingin. Siku ja Eelis — tai ehkä jotkut nuoremmat, tai tuskin sentään — Siku kumminkin on rientänyt Alppilaan auringon nousun aikaan vallatakseen paviljongin, jossa Ylimaan osakunnalla on tapana tyhjentää kevään malja. Sikulla on yllä kesätakki — luultavasti vanha ja hiukan haaltunut, mutta rinnassa tuoreita kukkia. Kuin lintu häkissään istuu Siku, varjellen lasipaviljonkiaan muilta tulijoilta, kunnes alkaa kuulua laulua, ja haaltunut lippu, valkotakkiset parvet ja koko suuri yleisö saapuvat.
Ja ajatellessaan Siku Kalliota, ikuista ylioppilasta, joka keltanokan koko innostuksella hyökkää kello kuusi vuoteestaan tullaksensa ensimmäisenä perille Alppilaan, saa Helmi ikään kuin vereensä pisaran siitä verestä, joka vapunpäivänä kiertää pääkaupungin suonissa. Helsingin vapputunnelma on aivan erikoinen, siihen kuuluu laulua, simaa, tippaleipiä, aamiaispäivällisiä Luodolla tai Kappelissa, remuamista, juopottelua, konfettisadetta, ajelehtimista kaduilla ja kapakoissa. Siinä on jotakin keinotekoista ja kylmää, siinä huudetaan ja hosutaan järjettömästi. Mutta tämä kaikki on sittenkin ollut keuhkoille virkistävää. Helsingin vapunpäivä ei ole shamppanjaa — kaukana siitä. Mutta se on hyvää maalaissahtia, sellaista, josta voi tulla pieneen iloiseen hutikkaan — tämän sanoi Ruudi kerran — tietysti Ruudi!
Ruudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka onkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei kolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna olivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin kanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin vapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa, kuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on tuomittu kuolemaan.