Helmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä, jotka seulotaan maahan… Kuinka se on kummallista, että hautausmaan koivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen latvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään kuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten tänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee lukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on niin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin mainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti joskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita lapsistaan.
Mutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi… Ei, se on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua. Väsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra Jumala… — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt… kuitenkin… älä hylkää…
Ovi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti jaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja Mustamäen pienestä tytöstä oli tehty "Helmi Valpuri".
Helmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei pidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai vaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi jäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä oikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin kiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt jäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi läikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli vielä.
* * * * *
Portinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu. Pihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella seisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun ääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä kerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat pöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on pantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin keskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka ovat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.
Rattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa. Mustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa astuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä ottaa vastaan vieraat portailla.
— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa isännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee sisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja kyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken sanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän valittaa ääneensä.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan hänen suruaan.
Äiti on ikään kuin kasvanut.