— Eivätpä ne ole ensinkään kauniit…
— Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: etteivät nämä hiukset ole kauniit!
Pirsta oli irroittanut Helmin hiukset ja ne lepäsivät kuin kimppu pellavavyyhtiä nurmella apilankukkien joukossa.
— Ne täytyy vain kammata toisella tavalla. Ne eivät ensinkään pääse oikeuksiinsa tuolla lailla…
Kun Pirsta punnitsi Helmin hiuksia kädessään, karkasi kissanpoikanen niihin kiinni ja nauraen saivat tytöt irroittaa pienet kynnet.
— Pirsta on mestari kampaamisessa, kerrottiin.
Sitä ei hänen omista hiuksistaan päättäen olisi voinut uskoa.
— No niin, kun minä Berliinissä asuin kampaajan luona ja kuulin yhtä ja toista. Se oli hyvin kunnioitettava ihminen, kaikin puolin.
Miten äärettömän hullua! Helmiä sekä hävetti että nauratti: hän joutui huoneeseensa peilin eteen ja Pirsta kampasi hänen hiuksensa. Keskellä odotettua kesäjuhlaa! Pojat saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla rannasta. Äiti saattoi hänkin tulla. Ja entä jos Heikki olisi tullut.
— Jätetään toiseen kertaan, rukoili Helmi. — Ehkä sitten kun minä tulen
Helsinkiin, tai jos minä tulen. Minun täytyy mennä auttamaan.