— Jättävät, sanoi Helmi ja tekeytyi huolettomaksi.
— Jättäkööt, vastasi Heikki ja asettui polulle hänen eteensä. — Minulla on sinulle puhuttavaa, minun täytyy…?
— Toisen kerran, toisen kerran, pyyteli Helmi, tuntien, että nyt se tulee.
— Ei, ei enää. Sinä tiedät, että minä aina olen sinusta pitänyt… Älä mene… Sinä olet aina kiertänyt kysymykseni, mutta nyt minä tahdon vastauksen.
— Jättävät, sanoi Helmi ja otti askeleen mennäkseen Heikin ohitse.
– Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Minä en enää jaksa katsella tätä leikkiä. Sinun täytyy valita. Tahdotko nuo tuolla vai tahdotko tyytyä minuun? Helmi… Sano…
Heikki oli pusertanut pihlajanoksaa käsissään. Se putosi ja hän kävi kiinni Helmin ranteeseen.
— En minä tiedä, sanoi Helmi… — Sen vain tiedän, että jos sinä aiot kohdella minua tällä tavalla, niin…
— Millä tavalla?
— No… sillä, että puserrat poikki ranteeni, niin… niin… sitä minä en tahdo.