Helmi riuhtaisi irti kätensä ja kääntyi menemään. Suuttumus oli oudosti vääntänyt hänen kasvonsa.
— Helmi, huusi Heikki, — anna minulle anteeksi! Helmi, minä rakastan sinua niin että…
- Mitä sinä sitten koko päivän olet kiusannut minua ilkeillä katseillasi…
— Mutta juuri sen vuoksi, etten minä tahdo, että sinä olisit keidenkään muiden. Kuule, etkö nyt ymmärrä. Minä en kärsi noita nauravia herroja, minä en kärsi tuota sinun lakkiasi, sillä ne vievät sinut minulta…
— Mutta minäpä pidän sekä lakistani että noista iloisista ihmisistä.
Sinä et koskaan sallisi minun nauravankaan.
— Helmi, et tarkoita, mitä sanot. Sinä pidät minusta, ainakin vähäisen…
— Tarkoitan minä juuri mitä sanon…
— Hoooi! kuului rannasta pitkä, venytetty miesääni.
— Helmiii! huusivat tytöt.
— Minun täytyy mennä, kuiskasi Helmi ja sydämen lyönnit takoivat ohimoihin asti.