— Et voi jättää minua tällä tavalla, rukoili Heikki. - Sano, sano, tulethan sinä minulle. Minä olen sinulle niin hyvä, sinä et kadu, jos tulet vaimokseni. Älä mene, minä en voi elää ilman sinua…

— Oletpa si-nä aika kiusantekijä. Ihmisetkin kuulevat ja näkevät meidät. Eihän nyt ole aikaa tällaisiin… hullutuksiin…

— Hullutuksiin?

— Tai lapsellisuuksiin… tai miten vain…

— Helmi hoooi! kajahti rannasta.

— Helmiii!

Voimakkaan Heikin silmissä oli murtuvan rukous. Helmi näki sen, ja jokin sisäinen ääni sanoi hänelle silmänräpäyksen ajan, että piti tarttua Heikin käteen ja olla hänen omansa. Mutta ääni oli hyvin etäällä ja katkesi samassa. Ja Helmi heilautti päätään, nosti vaalean hameensa lievettä ja hyppäsi apilaaseen, joka heti kostutti hänen jalkansa.

Rusottava lahti oli täynnä veneitä ja valkoiset lakit kuvastuivat veteen. Tytöt olivat vaihtaneet koivunoksansa pihlajanterttuihin ja lauloivat. Pirsta istui kukitetun veneen tuhdolla agronomin rinnalla ja karkotti sääskiä polttamalla savuketta. Kun he näkivät Helmin, soutivat he maihin. Pirsta nousi vallattomasti, puhalsi pitkän sauhun ilmaan, pani toisen kätensä vyötäisille ja hyppäsi tuhdolle seisomaan.

— Höchstes Glück der Erdenkinder sei nur die Persönlichkeit!

lausui hän juhlallisesti, niin että kaikui yli metsien ja vainioiden.