— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä tarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.
Helmi naurahti halveksien.
— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin runollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.
— Mutta sinäkin ennen pidit hänestä.
— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan takaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!
Palvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille ja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!
— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, – että siitä Winkleristä puhutaan yhtä ja toista pahaa.
Veri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli leimuten asuintoveriinsa.
— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en siedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot. Niin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun koskee.
— Mutta… mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä nyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen…