— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet… sinä olet… sinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä näytät, kun istut tuossa ja tankkaat "kuusitoistasataa kolmetoista… kuusitoistasataa kolmetoista…" Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en ikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.
Martta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti nenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen hän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat, sitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.
Olkoon vain!
Helmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne nopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani ylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat halpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon tuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai sanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai koulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä. Martta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen äitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan yllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin. Helmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla. Ei sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli ollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.
Kun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän omia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat suurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut. Hänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.
Kun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan paisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut. Hän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö…
Helmin kävi sääli. Kyyneleet eivät olleet kaukana.
— Martta… kuule… älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän Verlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi… Kuule, minä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut. Huomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai herätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi noin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti. Kuule nyt – en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä Pirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle hiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis on aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta en minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että hän… että hänestä puhutaan pahaa… vaan sen vuoksi, että hän on niin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista taipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako hän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen… No, oletko jo hyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää sinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea… No niin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta kuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren tarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti koko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se tapettiin.
Martan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja avuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.
— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän hiljaa.