— Ei mitään — se on kaunis runo, vastasi Helmi lämpimästi.
— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken valtansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?
Martta oli puhunut syvästi vakavana. Hymy kuoli Helmin huulilla.
— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja kauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.
Helmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin ajatellen, mitä hän sanoi.
— Kuka sitä tietää, mikä niitä "rikkaita ja kauniita" odottaa? Ja kuka sitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään rikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.
— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut kiinni elämänsä ankkurista.
— Rakkaus ja työ — molemmat! huusi Helmi hätääntyneenä.
Minkä tähden hänen olikin niin paha olla?
Martta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys
Elfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä.
Hän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin
takomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.