Äkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni piironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen piparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.
AAPPIKSEN PREMIÄÄRI
Mikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen innostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen olivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet voileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat suosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään puuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen, mutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta väkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta ja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso oli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset. He täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut olla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia ikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät muutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään oli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen kättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä ulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa säilytettiin. Heidän "kurriksensa" hääräsi siellä, antaen ohjeita vahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku olivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön. Levitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa osakunnan ulkopuoleltakin.
Helmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla paikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään Nuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä olentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen lapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja luojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. "Hiiran tytär" kertoi leikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä loistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä valkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio ilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana ympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä varmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.
Eräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen kasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan sen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa olivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt kehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön vaisto tällaisissakin asioissa. "Sopisiko se minulle?" oli Helmi sanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut: "Erinomaisesti". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään oli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin hymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla. Kuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko maailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!
Aappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli laihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti hän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi eilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.
— Minä juuri kerron täällä, virkkoi "Hiiran tytär" kymmenenteen kertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni loistamaan. Mutta loistavatko ne?
— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori, sekä pukunne että silmänne.
— Kuinka hauskaa.
— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri fosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä maininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?