— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle kätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.
Nuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois kulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti langeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista Nuotion lahjoista.
— Kiitos kukista ja kiitos tästä illasta, sopersi hän ovenavauksessa.
Hän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija hänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja sammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli pimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli koskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan armoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun esirippu nousi.
Koko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi lampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla lepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan lempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen ääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran juoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja tuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti päätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui jotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen kasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi kuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme tuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän luikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin äsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton. Läpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla. Hiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli ottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja omenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi kuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.
Helmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän ollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus ilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän vaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.
— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja puisti päätään.
Helmiä suututti. Kuinka Pirsta saattoi pysyä kylmänä.
Kaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua. Helmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien edessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun uuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut sammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi lukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan, naiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi, että saatto kuvasi työtä.
— Aappis on tullut mielipuoleksi, kuiskasi Pirsta.