— Näkisit Martan, kun hän lukee tenttilukujaan, kuiskasi Helmi takaisin.
— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa tämä siirappi…
Nyt alkoi vanhus näyttämöllä kumeasti puhua:
— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut. Kuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa, lakastukaa ja palatkaa maahan.
Kuului kaukaista jyrinää ja ääni ylhäältä puhui:
— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman…
Helmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat siihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä tässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei voinut teatterissa puhua.
Ihmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn joukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida, kukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus kuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko toimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu laski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.
— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi
Pirsta ja katsahti taakseen.
Ylimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä antoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt, kannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä paratiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa univormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi ja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla Riuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen laakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista kirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli. Muuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat ihmiset vielä sisään salonkiin.