Helmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä johtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen maitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja siitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa leikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella näköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse Mustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki milloinkaan!
— Te menette tietysti juhlaillallisille? kuului äkkiä aivan likeltä.
Se oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen päällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.
— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään haluta.
— Todella?
— Ei.
— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua ivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.
Tällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen lopun, joka niin oli suututtanut hänet.
— Te tietysti menette? sanoi hän naurahtaen.
— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa teidät kotiin?