— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon tyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä syntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he voisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät vielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.
— Onko todella sellainen tarina? kysyi Helmi äkkiä tarkkaavaisena.
Ruudi jatkoi puheluaan, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa.
— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia sukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on ollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat hänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi Aappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me emme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.
Helmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet levottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.
— Kuka teidän mielestänne on Aappiksen Muusa? sanoi hän arasti.
— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja
Lahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen
Muusa-haaremiin.
— Pirsta? kysyi Helmi henkeä pidätellen.
— Ja miksei Pirsta!
Pirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt.
Helmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta!
Ja toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti
Ruudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!