— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden elämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu sukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin sitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä takaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja jumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea. Orjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja naisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä naisylioppilas, tämä…
— Kuinka kauheita te puhutte, kuului miltei parahtaen Helmin huulilta.
— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän lukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata Eevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan perintöä. Esimerkiksi teidän.
— Minun?
Helmin huudahdus tuli hämmästyksen ja iloisen yllätyksen rajoilta.
— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin… olen usein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan. Sillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin varmasti viiden.
Helmi naurahti.
— Ei, herra Winkler, te laskette leikkiä.
— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja kaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta. Kadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman ikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen lukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän elämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin painajainen…
— Kauheaa, mitä te sanotte!