— Hyvää yötä, Helmi, sanoi Ruudi.
Ääni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä sittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?
Ruudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän oli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.
Mutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja molempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja. Helmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se oli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän purskahti itkuun.
KUN ON KAUNIS JA RIKAS
Arvoisa neiti Helmi!
Terveisiä taas täältä kotipuolesta päin. Täytyy oikein kirjoittaa, kun ette tullut pääsiäisenäkään kotona käymään. Ja olen kuullut, että te siellä Helsingissä sairastelette. Kyllä olisi vain paras tulla kotiin. Täällä on kevät jo hyvässä mitassa, mitäs niistä luvuista, antaa vaivaisempien lukea. Hanget ovat täällä hohtavimmillaan, niissä on nyt se hajukin, mistä Helmi-neiti aina puhuu. Rannan talon ahteessa ovat kivetkin jo paljastuneet. Niin että tulisitte nyt vain kotiin. Minä lähden mielelläni ajamaan vastaan, ori on ollut joutilaana, vajaassa kolmessa tunnissa minä tuon teidät asemalta että helähtää. Poikkeamme sitten minunkin mökilleni kahville. Se on nyt valmis, nimeä vailla vain, toiset tahtovat ristiä sen Lepolaksi, toiset Mäkeläksi, toiset Myrskymäeksi, mutta minä en pidä kiirettä, ehkä me sitten Helmin kanssa juodessamme sitä kahvia keksimme nimenkin. Minä teetin vinttikamareihinkin muurit, niin että huoneita on nyt yhteensä kahdeksan. On se mukavaa se rakennuspuuhakin. Keväällä tulee puutarhuri. Koetan ostaa tähän maata lisää, jos naapurin äijä hyvinkin tulisi sille päälle, että möisi sen irrallisen palstansa, joka sopii minun maihini. Sitten tästä tulisi koko kartano. Siinä on kerrassa ensiluokkainen suo.
Minulla on nyt oikeastaan sellaista asiaa, että Helmi-neiti ehkä voi sen arvatakin. En puhuisi mitään, jollei Heikki täällä olisi naimahommissa. Pari kertaa jo on nähty hänen ajavan Heikuran Alitaloon ja olisipa se ihmettä, jollei Fanni taipuisi talollisille. Kun tässä eilen Eemeli soitti minulle perillisensä syntymisestä ja samalla kertoi, että Helmi-neiti on ollut kipeänä, niin hän sanoi: mene sinä ja nyppäise se minunkin sisareni sieltä pääkaupungin humusta, mitäs siitä tulee muuta kuin tauti ja surkeus, jos se siellä tulee olemaan kauankin, tai jos vielä joutuu naimisiin jonkun kaupunkilaisherran kanssa.
Ja niin minä sitä asiaa olen nyt ajatellut, että kyllä minä sen Rannan tyttären hyvin mielelläni nyppäisenkin sieltä pääkaupungin humusta, jos se vain lähtee. Ja kyllä minä taas siitä olen varma, että onnellisiksi me tulemme, mikäs siinä sitten auttaa, kun on työtä ja iloa ja maaseudun rauhaa. Ja rakastanut teitä olen siitä hetkestä asti, kun te Rannan rappusilla tulitte vastaani. Teillä oli yllä punakirjava pumpulipuku, palmikko riippui niskassa paksuna kuin käsivarsi, te olitte avojaloin ja koiranpenikka pyrki alituisesti tarttumaan nilkkoihinne. Jo silloin minä ajattelin, että tuon tytön minä nain. Ja tässä minä nyt sitä kysyn teiltä, että lähdettekös pojan matkaan. Hyvän kyydin lupaan ja iloiset kulkuset ja lämpimät vällyt.