— Todella!
— Sinä olet kaunis ja rikas ja kyllä se sinun Blanchefloresi aina löytää sinun luoksesi vaikkapa noissa kukkakoreissa.
Martta viittasi kahteen komeaan kukkalaitteeseen, jotka seisoivat ikkunalla.
— Useinpa täällä on ollut niitä niin monta, että meillä molemmilla on ollut pää kipeänä.
Helmi nauroi itsetietoisesti.
— Niin, sitä ei voi kieltää, ettei kukkia olisi tullut usein. Mutta en ole tietänyt, että ne sinua häiritsivät. Ehkäpä ne ovat olleet syypäät siihen, että sinä silloin tällöin olet saanut reppuja.
Helmi katui heti myrkyllisiä sanojaan, sillä Martan kasvoille oli kohonnut tumma, tuskallinen puna. Helmin mieli teki sanoa jotakin lieventävää, mutta hän ei keksinyt mitään ja toiselta puolen: Martta oli ollut häijy ja ansainnut saada takaisin. Itkeköön nyt aikansa, kaipa joskus leppyykin taas.
— Eivät sinun kukkasi ole minua häirinneet, alkoi Martta hyvin hiljaa ja taistellen mielenliikutustaan vastaan, — ne ovat olleet hauskuudeksi vain. Mutta sinä itse olet minua häirinnyt. Päivällä täällä alituisesti käy herroja sinua hakemassa, en minä tiedä keitä lienevätkään, taiteilijoita ja kirjailijoita…
Helmi naurahti ylpeästi.
— Joskus aamuyöstä sinä tulet kotiin ja itket ja voivottelet koko yön…