— Ne ajat ovat olleet ja menneet.
— Pääkaupungissa hienostuu.
— Niin ja hienossa seurassa.
Martta oli valmis ja läksi. Helmi jäi peilin ääreen. Hän kuuli Martan askelten etenevän. Olipa Martta ollut suuttunut, koska läksi sanaa sanomatta. No niin, hyvä olikin. Hän olisi paljon aikaisemmin saanut tehdä eron koko Martasta. Kyllä aina löytyisi toinen toveri. Harso teki kiusaa, se repeytyi ja Helmiä alkoi hermostuttaa. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa tuollaisen mokoman kuin harson tähden. Yhtäkkiä auringon siinä paahtaessa niskaan, tunsi hän suurta väsymystä. Hän ei enää mistään hinnasta jaksanut kiinnittää harsoaan. Hän ei saanut edes hattua päästään, hän vain kiirehti sohvalle. Siinä hän lyyhistyi puoleksi pitkälleen. Hänen tuli ilkeästi hiki. Hänellä ei ollut tuskia, mutta näin täydellisessä voimattomuuden tilassa hän ei ollut milloinkaan ollut. Vähitellen jaksoi hän irroittaa hattunsa ja nostaa jalat sohvalle. Siinä hän sekavasti muisti, että Pirsta ja Aappis odottivat häntä kahvilaan, että agronomi oli kirjoittanut ja että kotona Rannassa nyt oli pieni lapsi. Mikseivät olleet kotoa soittaneet vai olisivatko johdot olleet rikki?
Helmi oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut itkeä sillä väkivaltaisella tavalla, millä hän koko viikon oli itkenyt. Kyyneleet vuotivat hiljaa alas hänen poskiaan niinkuin lähteestä, jonka vesisuonen edessä ei ole mitään estettä.
Ruudi, Ruudi!
Sitten tuon onnettoman yön ei heidän välillään ollut tapahtunut mitään sovittavaa tai lähentävää. He olivat tavanneet kadulla ja kahvilassa. Helmi oli jännityksellä odottanut jotakin kirjelippua, jotakin vaikkapa kuinka pientä sanaa, joka hänelle olisi ilmoittanut, mitä Ruudi nyt ajatteli: oliko hän suuttunut, pitikö hän sittenkin hiukkasen Helmistä, vai oliko kaikki heidän välillään lopussa. Mutta ei mitään ollut tullut. Ruudi oli iloinen ja rakastettava, häneltä riitti iloa ja ivaa niin monelle. Helmi vain sai pysyä ikuisesti jännittyneenä, tietämättä, oliko hänellä toivoa vai eikö.
Olikohan hän sairas?
Hän nousi ja asteli, pidellen huonekaluista kiinni, peilin ääreen. Hän oli laihtunut, silmät olivat suurentuneet ja hiukset ikään kuin pehmenneet. Näin oli hyvä. Tästä Ruudi pitäisi, kukaties Ruudi vasta nyt huomaisi hänet, sillä Ruudi ei milloinkaan ollut nähnyt häntä tällaisena.
Hän rauhoittui katsellessaan omaa henkevöitynyttä kauneuttaan peilissä ja palasi sohvalle. Kunhan olisi voinut nukkua! Kunhan olisi saanut Ruudilta pienen tervehdyksen.