Helmin täytyi panna pitkäkseen. Hän makasi silmät kiinni ja pitkien ripsien alta valuivat kyyneleet.
Toverit kävivät todenperään levottomiksi. Kuiskaten he neuvottelivat, mihin pitäisi ryhtyä. Eedla otti takin naulasta, peitti sillä Helmin ja avasi ikkunan. Huone olikin ehtinyt tulla täyteen sauhua. Eedla ja Ruuto istuivat kirjoituspöydällä ja katselivat ulos.
— Mikä holbergilainen tunnelma, kuiskasi Eedla, viitaten taloon toisella puolen katua, missä räätälintyöntekijät liikkuivat.
Nuotio otti piirongilta hajuvettä ja kostutti sillä Helmin otsaa. Pirsta etsi pyyhinliinan, kastoi sen veteen ja asetti Helmin pään ympäri. Helmi antoi kaiken tapahtua, lausumatta sanaakaan. Eedla veti kiinni ikkunan. Pirsta asettui hänkin pöydälle ja he alkoivat taasen kuiskaten neuvotella. Sill'aikaa seisoi Nuotio ja katseli Helmiä.
— Kuinka ihana sinä olet, kuiskasi hän kuin itsekseen ja huojutti haikeasti hymyillen päätään. — Ei mikään runoilija voisi löytää ihanampaa runotarta. Sinä olet kuin Dafne. Nuo kalpeat posket, tuo loistava tukka, joka kuin gloria ympäröi valkoista otsaa. Kuin gloria. Viattomuuden ja puhtauden gloria. Mutta miksi itkee runotar? Minä kuivaan kyyneleet noista ihanista silmistä. Kuivaan. Kuivaan.
— Mitä sinä Aappis siellä höpiset! kuiskasi Pirsta äkäisesti. — Anna hänen olla. Ei hän ole sinun Hiirojasi. Lähdemme heti ja lähetämme lääkärin.
— Huomaa, että silkkinen nenäliina tarttuu kiinni silmäripseihin, sanoi
Ruuto.
— Kiitos, sanoi Helmi, avaamatta silmiään.
— Parfyymeistäsi tulee pää kipeäksi, huomautti Eedla ja kapusi alas pöydältä.
He sanoivat Helmille hyvästi, toivottivat pikaista parantumista ja ilakoivat vapautuneesti niin pian kuin pääsivät ulos huoneesta.