Oli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä varojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun tarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä oli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta pitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa katsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa oppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja korkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten olisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset olivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin seinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu rakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä siihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli täynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan kirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko seudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat viistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten ympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja niin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla sattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa. Ne isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat pitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun tarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi pitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis johtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän toimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia tehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa oli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se tulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun kerran ryhtyi.
Oli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut iltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja Pääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt kirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt esitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu: väliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät seipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä kirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.
Tytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä ei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen markan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon, toiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja voimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen isäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt mitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime aikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut leikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien paras liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin sillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita, kuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi Riipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan. Eemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä vastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että naisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat yhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja juurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi oli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän naiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut valmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen "omituisesta sivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden kuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta kansaan". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä, miehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää, vaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen kihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen kutsumusta. Juuri "kotiliettä" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi hekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle nykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin olikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä yhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi sanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta yhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.
Agronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli nostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan siitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden perusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi kunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut agronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän itse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa torvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus tulevien sivistysaikojen varalta.
Oli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä huomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi. Totta tosiaan: agronomin "Linnunpoika"! Eipäs ole mies sittenkään malttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää runonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen alkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa oikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän suvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt, eikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!
Airueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska erinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat tytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään juhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin asiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan kuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää rattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.
Tytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään agronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä. He tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille itsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata piirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa puolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun keskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa! Helmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu olevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat löytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta on väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan väkinäinen.
Agronomin kuuluisa "Linnunpoika" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman vähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja astuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana ja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen uhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan hänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hymyilevät leveästi.
Mitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän kiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä olisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö kimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:
— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei paikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!