Ja kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja kymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole kivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii, kättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.
— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä kauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja me voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.
— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te ajattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset tulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden harjalla.
— Pitää ohjata niitä, antaa niille suunta! keskeytti agronomi.
Hän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että olivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin nopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.
— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan toisiin tarkoituksiin.
Se oli varomattomasti sanottu. Agronomi takertui heti siihen.
— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä asiasta.
— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli valmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: "Siitä naimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten, ennen kuin olen naimisissa!" Hän riensi sen tähden heti nopeasti sekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. — Kirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen loukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on jäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.
— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun hevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan sopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.