— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, – taas hävittämään terveyttänne.
Helmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä työtä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut kuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren kirjoituspöytänsä ääreen.
— Jaa-ah, jaa-ah, pani agronomi itsekseen. — Olisipa hauskaa nähdä tämän oppineen sukukunnan lapset kerran kolmannessa ja neljännessä polvessa. Miltä luulette niiden näyttävän?
— Varmaan he ovat hienostuneempia kuin me. Ehkei tällä "oppineella sukukunnalla" sitä paitsi ole niin paljon lapsia.
— Jaa-ah, jaa-ah, kiihtyi agronomi ja kiersi ohjakset käsiensä ympäri, — se on kyllä mahdollista, mutta mitenkäs te luulette kansan silloin käyvän?
— Kyllä se aina jotenkuten hoitaa itsensä, huusi Helmi nauraen ja piteli kiinni rattaiden laidoista. — Luonto tietää aina parantaa haavansa.
"Linnunpoika" oli suurenmoinen. Ihan tuli kylmä tässä vauhdissa. Mutta agronomi — olisiko hän suutahtanut? Äänettömyyttä kesti, vaikka hevosen meno taas vähitellen hiljeni.
— Mitäs te nyt haudotte? alkoi Helmi veitikkamaisesti.
— Te ette ole siinä mielentilassa, että teidän kanssanne voi oikeasta asiasta puhua.
— Pitääkö minun ruveta vakavaksi? No, minä en enää naura. Sanokaa nyt, mitä teillä on sydämellänne.