Tuomari tarttuu lujemmin vaimonsa käsivarteen ja koettaa nauraa. Se on vähän väkinäistä.
Ulkoilma soluu mereltä päin heidän kasvoilleen kuin märkä, vilpoinen vaate. Päivänvaloa ei vielä tunnu, taivas on kuulakka ja tähdessä. Jää välkkyy, kirjavanaan lumitäpliä, joita tuuli on kasannut. Kadut ovat paljaat, muutama ajuri torkkuu torilla, jostakin etäämpää kuuluu rattaiden rytinää.
— Ette te tänä yönä saa paljon nukkua, sanoo Färling Viktorille.
— Aamulla siis lähdet? On miltei kevytmielistä tällaisen yön jälkeen lähteä ajamaan sellaista asiaa.
— Noo, minä tunnen sen niin tarkoin.
— Niin, sinä voit palata kuuluisana miehenä. Onneksi olkoon.
— Koska palaat? sanoo Märta rouva, mutta lisää samassa: — ei, ei, sitä ei koskaan pidä herroilta kysyä, he eivät sitä kuitenkaan tiedä!
— Sinä jäät taas yksin, sanoo Siiri Kaarinaa hyvästellessään. — Mutta muistakin, ettet istu siellä kotona itkemässä. Tule meille. Tiedät, että voit olla yötäkin.
— Ei hän kuitenkaan tule, nauraa Märta. — Minä olen aivan lakannut häntä pyytämästä. Hän kai tahtoo itkeä yksinäisyydessään. Sanovat itkemisen olevan niin suloista. Minä en itke minä… Viheltäkää, viheltäkää, vievät kaikki ajurit…!
— Palaa nyt suurena miehenä, Viktor!