Färlingit ja Pitkäpäät jäävät kävelemään, Cederit nousevat rattaille.
Kaarina kääntyy vielä kerran taakseen ja viittaa paljaalla kädellään.
Viktor nostaa silinteriään, nostaa kauluksen pystyyn ja kiertää
käsivarren vaimonsa ympäri.
Rattaat rämisevät, katulyhdyt palavat sameina kahden puolen, kivimuurit törröttävät mustina ja kuolleina. Viktor vaipuu ajattelemaan oikeusjuttuansa. Se on sellainen hämärä, epävarma juttu, jommoisissa asianajajat saavat mitellä voimiaan, ja joissa vain heidän kekseliäisyytensä määrää voiton. Hänen täytyy tuo juttu voittaa, hänellä on takanaan sellaisia koukkuja, että… että…! Ja hänellä on puolustuspuhe valmiina — sellainen puolustuspuhe, että sen täytyy panna ihmiset vapisemaan…!
Kaarinan kasvoista on kuin pyyhkäisemällä mennyt äskeinen hilpeys. Häntä vaivaa tämä puhumattomuus. Miksi aina käy niin, että he vaikenevat kun jäävät kaksin? Hän vilkaisee salavihkaa Viktoriin: silinterin alta näkyy komea nenä ja kalpeat, lihavahkot kasvot. Silmät katsovat jonnekin kauas pois, ne ovat jossakin aivan toisaalla. Tietysti huomisessa matkassa. Mutta eikö hän voisi puhua siitä vaimolleen? Kaiken mitä Kaarina siitä tietää, on hän kuullut Märtan kautta… Vähitellen lähtee Kaarinankin ajatus kulkemaan omaa latuansa, se menee sinne minne se aina menee, kun taivas on kirkas ja tähdessä: siellä, siellä, kuinka siellä nyt onkaan kaunista!
Rattaat pysähtyvät nelikerroksisen kivimuurin eteen. Toisen kerroksen ikkunarivin alla kulkee suuri kilpi, mustat kirjaimet valkoisella pohjalla: Asianajaja Viktor Ceder Sakförare. Kilpi kiertää kulman taakse ja toistaa siellä samat sanat. Se hallitsee kaikki heidän ikkunansa, koko heidän asuntonsa. Viktor maksaa ajurille, Kaarina odottaa ovella, kasvot yhä tähdättyinä taivasta kohti. Huivi valuu niskaan ja yksityiset hiussäikeet kimmeltelevät… Viktor valaisee avaimenreiän pienellä taskulyhdyllään, avaa, päästää huomaavasti vaimonsa edellä ja valaisee taasen portaat. Kumeasti kaikuvat askeleet nukkuvassa talossa. Toisessa kerroksessa on kaksi ovea rinnan, niiden päällä on yhteinen suuri nimikilpi, joka toistaa samat sanat kuin ulkopuolinen kilpi. Oikeanpuoleisen oven päällä on sanat Konttori Kontor, vasemmanpuolisessa ovessa Yksityisasunto Privatvåning.
Kaarina livahtaa eteiseen, kiertää sähkön palamaan, viskaa viittansa naulaan ja tulee saliin: suuri huone, kiiltävä parkettilattia, katossa kristallikruunu, jonka hiotut lasit välkähtävät ja luovat seinille valotäpliä. Flyygelin kansi, palmujen jättiläislehvät, punertavat silkkipäällykset huonekaluissa, taulujen kultakehykset kaikki välkähtää valossa joka tulee eteisestä. Vain marmorikuvat jalustoillaan pysyvät kylminä ja himmeinä. Ruokasali on sekin suuri huone, seinät lämpöisen punaiset, tuolit ja pöydät raskasta, vakavaa tammea. Emäntä sytyttää tulen makuuhuoneen punakupuiseen kattolamppuun. Suuret englantilaiset parisängyt ovat kohollaan hienoa liinaa ja pehmeitä peitteitä, pesupöydän levy on kiiltävää marmoria, leposohvaa peittää iloinen italialainen vaate ja lattialla sen jatkona on valkoinen talja. Suuresta peilistä tulee Kaarinaa vastaan hänen silkkiin ja pitseihin puettu oma itsensä, mutta kasvot, kasvot! Ne surevat ja miettivät jotakin, eivätkä pääse tulokseen.
Pöydällä on suuri, ruskeahtava nahkalaukku avoinna vieteriensä varassa. Kun Kaarina sen näkee, muistaa hän, että Viktor matkustaa ja alkaa riisua tanssipukua yltään… Hame on takaa kiinni, hän ei saa sitä auki! Palvelustytöt nukkuvat, ei ole muuta neuvoa kuin pyytää Viktoria auttamaan. Ja juoksu jalan menee hän eteiseen, solahtaa kapeasta tapettiovesta konttorin puolelle ja on miehensä työhuoneessa. Viktor istuu suuren amerikkalaisen kirjoituspöydän edessä ja selailee papereja. Vihreällä himmennetty lamppu palaa hänen edessään, paperien joukosta pistää esiin Kaarinan kuva. Se on tyttöajoilta ja kehyslasin alla on ruoho, joka on poimittu puistosta, siltä paikalta, missä Viktor ensinnä suuteli Kaarinan kättä… Kaarina katsahtaa arasti seuraavaan huoneeseen, hän on niin tottunut siihen, että siellä aina on konttoristeja ja vieraita. Mutta oviaukko on mustana edessä ja huone tyhjänä.
— Suo nyt anteeksi, mutta auttaisitko sinä vähän… Minä en saa tätä auki. Tämä puku on niin hullusti tehty!
Ja Kaarina punastuu niin, että korvanlehdetkin ovat kuin veripisaroina.
Viktorin viralliset, harmaat kasvot elostuvat.
— Sinä kukkaseni, tiedäthän sinä millä ilolla…