Ja hän kääntää Kaarinan selän valoon päin ja alkaa päästellä hakasia.
Kaarina tuntee hänen kuuman hengityksensä niskassaan.
— Kuinka sinä olet kaunis…
— Kiitos… hullua tehdä hame tällä tavalla, puhelee Kaarina, painelee käsiä poskiaan vastaan ja yrittää lähteä. — Kyllä minä nyt pidän huolta, ettei hameitani enää ikinä tehdä näin…
— Sinun pitää teettää ne kaikki sillä tavalla. Teetä ne kaikki sillä tavalla…
Kaarina ei pääse mihinkään, häntä tukahduttaa. Viktor suutelee, suutelee.
Minä otan kylmän kylvyn, päättelee Kaarina, vihdoin juostessaan takaisin makuuhuoneeseen. Ja hän avaa jo oven kylpyhuoneeseen: siellä on valkoista ja vilpoista, seinät ja permanto ovat iloista punakirjavaa kaakelia, sieltä saa yöt päivät kuumaakin vettä. Mutta samassa muistaa hän matkalaukun: pitää ruveta sitä järjestämään!
Se on jokin suuri juttu se ylihuominen, sitä on jo kestänyt kauan, vaikkei hän ole tietänyt siitä mitään. Sen yhteydessä on murhia, murhapolttoja ja aviorikos ja… Häntä niin hävettää, että hän aina vieraan kautta saa kuulla sen vähän minkä tietää miehensä asioista. Viktor puhuu Färlingille ja Färling Märtalle ja sitä tietä saa Kaarina tietonsa.
Kun Viktor vihdoin tulee makuuhuoneeseen, makaa Kaarina vuoteessaan, silmät suurina tähdäten kattoon. Silloin hän kysyy Viktorilta, miksei Viktor koskaan hänelle mitään kerro. Hän on niin paljon yksin, hän ajattelee niin paljon niitä asioita…
— Mutta minun kukkaseni, minä saan niistä jutuista muutenkin niin kylläkseni. Tunnustan suoraan, etten tahtoisi tuoda niitä kotiini. Niissä on niin paljon rumaa… jos keneltä, niin asianajajalta sen seitsemät kerrat uhkaa mennä usko hyvän voittoon. En minä edes soisi, että minun kukkaseni kaikki ne asiat tietäisi. Siinä huomisessakin on niin paljon likaa ja rikosta, ettei…
— Mutta kun sinun täytyy niihin kaikkiin syventyä…