Jos me joskus olemme kuuluneet yhteen! ajattelee hän jatkoksi, mutta vaikenee.
— Mitä henkistä yhteyttä sinä mahdat tarkoittaa? sanoo Viktor ja haukottelee. — Sitäkö, että sinä syventyisit kaikkiin niihin juttuihin, joita minun täytyy käsitellä?
Kaarinalle tulee kuin seinä eteen. Viktorin äänessä on jotain tylyä, joka häntä tympäisee.
— Sinä olet taas niin hermostunut. Sinun täytyy muistaa, etten mielelläni toista kertaa voi muuttaa asuinpaikkaa. Täytyy ajoissa ruveta parantamaan tätä sinun tautiasi…
— Niin, sanoo Kaarina ja hiki nousee hänen otsalleen, — ehkä me koetamme nukkua.
Viktorin hengitys käy yhä tasaisemmaksi.
Kaarina jauhaa ajatuksia, jotka hän on läpikäynyt satoja kertoja ja joiden ympärillä hän aina yksinäisyydessä kiertää kuin vanki kivipöytänsä ympärillä.
Minä en ole sinun paras ystäväsi, puhuu hän ajatuksissaan miehelleen. Sinä kannat huolesi yksin, tai eikö sinulla ole huolia? Sinä pidät minua kauniina ja puetat minut kauniisti, sinä näyttelet minua maailmalle — jos minä tulisin rumaksi, mitä sinä silloin tekisit? Pitäisitköhän vielä minusta? Sinä ylpeilet siitä, että minusta pidetään — jos maailma minua kivittäisi, hylkäisitkö sinä? Sinä pidät minun sukuni vanhuudesta. Muistatko — kun me panimme kuntoon kotiamme, tahdoin minä viedä vanhat sukutaulut omaan kamariini, jonne kaikki muukin Louhilinnan vanha koottiin. "Kuka niitä siellä näkee?" sanoit sinä. Ja kehykset kullattiin uudelleen ja vanhat kuvat ripustettiin meidän uudenaikaiseen saliimme. Sinä esittelet niitä sitten kaikille, jotka meille tulevat. Kun minä ruokasalissa liikun, kuulen sinne: tämä on parooni se ja se, vaimoni äidin isä; hänen rouvansa oli syntyisin se ja se… Minä punastun sitä kuunnellessani. Onhan se oikeastaan hyvin viatonta huvia, miksi sitä sinulta kieltäisin, kun sinä siitä pidät! Minä olen muutenkin tuottanut sinulle monta pettymystä, kun en minä opi sellaiseksi emännäksi kuin Siiri ja Märta.
Viktor kuorsaa jo syvässä unessa. Kuinka hyvä uni hänellä on. Kaarina nukkuu vähän ja valvoessa pitää hän pitkiä puheluja Viktorin kanssa, tietysti vain ajatuksissaan. Hän tottuu niihin niin, että hän pitää niitä Viktorin poissaollessakin.
Sitten sinussa on, jatkaa hän tälläkin kertaa, muutamia pieniä piirteitä, joita en minä ymmärrä — ne ovat tosin nekin aivan pieniä ja viattomia. Sinulla on niin hirveän paljon kravatteja, monta sataa. Niitä on tuotu ulkomailta ja aina sinä vain tuot niitä lisää. Niitä on tummia ja kirjavia, vaaleita ja yksivärisiä, leveitä ja kapeita, sidottavia ja solmittuja. Sinä olet niistä kovin arka. Ja jollet sinä löydä mitään, joka sillä kertaa sopisi pukuusi ja makuusi, on tuulesi tärvelty. Tämähän on oikeastaan hyvin viatonta huvia! Miksi minä olen paha ja miksi minä tätä ajattelen! Sinulla on niin kehittynyt aisti, niin äärimmilleen kehittynyt väriaisti. Sinun on mahdoton vaaleiden vaatteiden kanssa käyttää tummia kenkiä, siksi sinulla on kaikenvärisiä kenkiä: vihreähtäviä, harmaita, valkoisia ja ruskeita, hevosennahkaisia, vasikannahkaisia, kilpikonnannahkaisia ja kankaisia. Minun pitäisi oikeastaan olla iloissani, kun sinä joskus huudat minua ja kysyt: mitkä kengät minä nyt otan, nämä harmaat vaiko kilpikonnannahkaiset? Mutta minä paha ihminen, minua naurattaa! Kai se johtuu siitä, että isällä ja veljillä aina oli vain aivan harvoja kravatteja. Ja aivan harvoja kenkäpareja… Kerran tulin minä huutamaan sinua telefoniin. Sinä kiiruhdit ja minä jäin hetkiseksi huoneeseesi. Näin jotakin, jota en koskaan ollut nähnyt: avonaisen laatikon, jossa oli kymmeniä purkkeja ja pulloja. Menin likemmä: ne olivat hiusvoiteita, rasvoja ja öljyjä, punaisia, valkoisia ja kellertäviä. Hiivin varpaillani pois, mutta kun olin päässyt tänne makuuhuoneeseen, nauroin, voi kuinka nauroin! Minun olisi pitänyt itkeä, sillä minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä paljon olit kärsinyt hiustesi lähtemisestä. Mutta sellainen minä olen, häijy ja paha!