— Sinulla ei ole aikaa kuunnella…
— Se on totta, minulla on ollut niin paljon työtä… Onko sinulle tullut jotakin lisää? Rakastatko toista… Sano… Jumalan tähden sano!
— Mutta Viktor… Ei… ei… ei… Sehän on mahdotonta. Kuinka sinä sellaista kysyt.
— No niin, leikillähän minä oikeastaan. Kyllähän minä kukkaseni tunnen.
— Kerrotko sinä koskaan minulle ajatuksiasi?
— Mitähän sinä mahdat luulla minulla olevan kertomatta! Mutta tiedätkö, kyllä meidän pitäisi ruveta ajattelemaan nukkumista.
Kaarina makaa käsivarret niskan alla ja tuijottaa kattoon.
— Sinä menet taas moneksi päiväksi, älä jätä minulle näitä ajatuksia, ota ne pois! Minä niin pelkään, että meille tulee ero…
— Aiotko sinä jättää minut? Sitä häpeää en ikinä kestäisi…
— Ei sillä tavalla, mutta henkisesti. Tarkoitan, ettemme joutuisi henkisesti erillemme…