— Tällaista ei saa tapahtua! huutaa Viktor tylynä ja kylmänä. — Ymmärrätkö: ei saa tapahtua. Sinä hävität minun hyvän nimeni, minun kunniani sinä tahrit…
Kaarina seisoo liikkumattomana ja hänen sydämensä jäätyy hiljalleen. Viktor käy niin pieneksi, jokin sädekehä, joka on ollut hänen päänsä ympärillä, revitään pois ja jäljelle jää pieni ihminen. Kuinka hän onkaan joskus voinut sitä ihailla! Hänen sydämensä käy äkkiä autioksi ja tyhjäksi, sen ympärille kasvaa ikäänkuin kuori. Tästäpuoleen täytyy tuon kuoren sisään kätkeä kaikki. Viktor ei häntä enää ymmärrä, lieneekö milloinkaan ymmärtänyt! Eikä ymmärrä kukaan.
Ennen hänellä oli suuria suruja, mutta silloin oli usko, että Viktor hänet ymmärtää, että on joku, jonka luo aina voi paeta. Kuinka se oli onnellista! Nyt ei ole ketään! Ja Kaarina herää vasta nyt paljaaseen todellisuuteen ja tuntee olevansa ypö yksin.
Ja senjälkeen oppii hän ihmisten seurassa nauramaan, vaikka hänen sielussaan on hätä.
Kerran suuressa seurassa sanoo hänelle viskaali, joka aina näyttelee huvittajan osaa: "Mistä se johtuu, että enimmät tappelijat ja riitapukarit aina ovat teidän kotipitäjästänne! Aina toripäivän jälkeisenä yönä heitä on putkassa, vanhojakin miehiä!" Tuomari Ceder rientää heti antamaan asiallista selitystä, mutta Kaarina nauraa, tekee rakastettavan kumarruksen ja sanoo: "Se on tietysti minun syyni!" Kaikki nauravat sukkeluutta ja senjälkeen Kaarinan itseluotto kasvaa, vaikkei hän todenperään tiedä sanoneensa mitään sukkelaa.
Hän uskaltaa nykyään yksinään kiivetä harjulle katselemaan kotipuolen taivaanrantaa. Hän kuvittelee, että se alenee ja harvenee. Ja hän näkee ikkunastaan, kuinka Louhilinnan miehet räyhäävät torilla. Hän tuntee torilla Heikkilänkin liinaharjan, jolle hän niin monet kerrat antoi leipää, kun se oli kyntämässä puutarhaa. Heikkilä itse, Joilin isä, rimpuilee ja kiskoo ohjaksista, ohjaa oikealle, ohjaa vasemmalle, ottaa piiskan ja — taas alkaa nykiminen ja kiskominen.
Kaarina painelee ohimojaan. Joko siis hänkin — hänkin! Mutta Kaarinan kasvot eivät mitään ilmaise.
Välistä valtaa hänet outo kaipuu maahan — kun omistaisi edes pienen palasen, vaikka kuinka pienen, niin pienen, että mahtuisi siihen vaikkapa vain seisomaan! Hänhän voisi ostaa hiukkasen maata, hän on saanut periä pienen summan. Mutta mistäpä hän maata ostaisi! Yhtä kolkkaa hän voisi pitää omanaan: sitä missä hänen isänsä, äitinsä ja sukulaisensa lepäävät. Ja häntä alkaa vetää tutulle hautausmaalle. Täytyy sanoa Viktorille, että hänet kuoltuaan viedään sinne.
Kerran hän uudessa kävelypuvussaan, valkosulkainen hattu päässä, lähtee sunnuntaikävelylle miehensä kanssa. Heilahtavat uutimet puutalojen ikkunoissa ja harvat vastaantulijat kääntyvät katsomaan taakseen. Jos on kaunis rouva, niin onpa komea herrakin, kiiltävä silinteri päässä, kädessä hopeahela keppi. He astuvat pääkatua tulliin päin. Lyhtypaaluissa on jokin hektografeerattu ilmoitus. Äkkiä alkaa kuulua laulua. Työväenyhdistyksen talolta se kuuluu. Niillä on tietysti kokous. Laulu loppuu. Ikkunat sysäytyvät auki ja miehiä kerääntyy tupakoimaan. He istuvat käsi toistensa kaulalla, puhelevat ja nauravat. Kaarina kääntyisi mieluimmin takaisin tai astuisi edes kiireesti ohitse. Mutta Viktor haluaa kävellä verkalleen ikäänkuin antaakseen ihmisille tilaisuutta oikein ihailla itseään ja kaunista rouvaansa.
— Missä? kuulee Kaarina äkkiä äänen ikkunasta. Ja ääni tuntuu ihmeen tutulta. — Päästäkääpäs vähän.