Ikkunaan tehdään tilaa ja näkyviin tulee pitkä, laiha mies. Pään kumartuessa läikähtävät hänen hiuksensa otsalle, silmien alla on syvät, tummat varjot. Se on Joili Heikkilä.
Kaarina ei parahda eikä juokse pakoon. Hänen miehensä ei huomaa mitään. Ja kuitenkin on Kaarinassa hetkiseksi kaikki pysähtynyt, ikäänkuin salama olisi lyönyt hänet tainnoksiin. Joili on vain hymähtänyt, suupielissä ja silmissä se sama iva, jolla hän häntä ennen löi. Ja hän jää siihen ikkunalle seuraamaan herrasväen kävelyä. Hän mittaa heitä kantapäästä kiireeseen asti. Kaarina tuntee sen, vaikka kulkee häneen selin päin. Häntä onnetonta, että hän tänään panikin ylleen tämän uuden puvun! Se on niin kallis ja komea, silkki vuori kahisee. Nyt tietysti Heikkilä pilkkaa ja nauraa, pitää ehkä puheen, jonka alkaa kuvauksella rikkaasta yläluokan naisesta, joka kahisee silkissä…
Sanomalehdet tietävät sittemmin kertoa Joilin puheista. Toiset niitä moittivat ja ivaavat, toiset ylistävät. Erinomaisella taidolla on puhuja paljastanut räikeitä yhteiskunnallisia epäkohtia, hänen puheensa ovat otetut vastaan myrskyisellä innostuksella ja puoluetoverit ovat kaikki olleet saattamassa häntä asemalle.
Kun huhtikuun myrskyt tulevat, ovat Kaarinan hermot pilalla. Kuori sydämen ympärillä ei ole sulanut, mutta se on mennyt rikki ja säröt ovat haavoittaneet sydämen. Seuraa sitten ulkomaanmatka ja muutto Helsinkiin. Terveys tuntuu palaavan. Viktor pitää häntä ihan terveenä ja terveeksi luulevat häntä tuttavatkin. Omastakin mielestään hän on terve — eikä ole kuitenkaan.
Aluksi tekee hän pitkiä kävelyretkiä yksinään. Hän menee Eläintarhan kallioille ja harhailee siellä tuntikausia. Kun tuulee, vetää häntä jonnekin, jossa on puita ja vettä. Kun päivä paistaa, käy huoneissa ahtaaksi ja hän ikävöi avaran taivaan alle. Sateella haluaa hän tuntea pisaroiden putoilevan päälaelleen ja nähdä kosteat, harmaat pilvet. Metsässä on sateella niin hivelevän tyyntä, niin alakuloisen rauhallista. Mutta kerran ahdistaa häntä pari humalaista miestä, hän pelästyy pahanpäiväisesti ja senjälkeen tulee kävelyretkistä loppu. Hänen miehensä viime pyyntö matkalle lähtiessä on aina: ethän vain mene kauas.
Märta saa hänet innostumaan ratsastukseen. Teetetään ratsastuspuku, se pukee häntä suurenmoisesti ja kuinka hyvin hän istuu hevosen selässä! Aivan kuin juotettu patsas. Mutta ratsastusretketkään eivät kestä kauan.
Hänen toverinaan on Färlingien tuttava, vanhanpuoleinen vapaaherra, joka kai aikoinaan on ollut hyvin rakastunut Märtaan, siltä tuntuu. Vapaaherralla on kaskuja kaiken maailman ratsastusretkiltä ja jo portista lähtiessä hän alkaa naurattaa naisiaan.
Kaarinan hymy sammuu äkkiä. Kun hän voisikin kääntyä takaisin eikä enää koskaan tulla tänne!… Toverit yhä nauravat ja puhelevat, he eivät tiedä mitä hänelle on tapahtunut: Joili on tullut vastaan, vanha iva huulilla, silmien alla entistäkin syvemmät varjot… Mikä hänet tuokin vastaan aina kun Kaarina vain lähtee tänne päin? Tietysti hän asuu jossakin täällä, mutta mikä salainen mahti hänet aina silloin tuokin kadulle?
Nyt hän tietysti taas paljastuspuheissaan maalaa yläluokan laiskottelijoita, kuinka he nauravat ja ratsastavat. Sen hän tietysti on seitsemät kerrat kuvannut, kuinka lapset leikkivät yhdessä ja köyhän lapset sitten viedään kyökin tahmean pöydän ääreen, herraslapset runsaaseen, valkoliinaiseen pöytään. Ja yleisö on taputtanut käsiään!
Mitä sinä Joili minusta tahdot, puhuu Kaarina totuttuun tapaansa, ajatuksissaan, mikset sinä jätä minua rauhaan! Minun komeita huoneitaniko sinä tahdot? Ota vain, en ole niissä onnellinen. Minä kadehdin kerjäläisvaimoa, joka saa kulkea sydänmaan hiljaisessa metsässä, kuunnella huminaa ja lepattelevia lehtiä ja katsella lunta, joka lentelee ja asettuu kiehkuroihin aidanvarsille.