Sano Jumalan tähden, Joili, mitä minun pitää tehdä?
Ratsastusretkien loputtua on Kaarina jonkin aikaa kuin vankina: ei liiku päivisin keskikaupungilla. Yhtenä iltana näkee hän ikkunoiden kimmeltelevän laskevassa auringossa. Köyhät mustat katotkin ovat punahohteessa. Silloin hän käy rauhattomaksi, vaeltaa huoneesta huoneeseen ja pysähtyy tuontuostakin katselemaan välkkyviä ikkunarivejä. Pieni puistikko ei saa mitään iloa auringon laskusta. Se hohtaa vain syksyisessä kellassaan, joka rapisemistaan rapisee: aamulla lakaistiin käytävät ja nyt ovat ne taasen ihan keltaiset. Puistikko lepää korkeiden kivimuurien keskellä. Ja kaikki nuo ihmiset samojen korkeiden muurien sisällä, eivät he mitään tiedä siitä kauneudesta, joka tälläkin hetkellä valuu maailmaan. Ja entä köyhät ihmiset kellarikerroksissa — he ovat kuin haudassa!
Joili, se on oikeastaan todella kauheaa, että minä asun tällaisessa loistossa. Mutta kuule, sinä näet sen: tämä ei ihmiselle riitä, en ole täällä onnellinen. Minun ikäväni on maalle, minä tiedän, että järvi nytkin hehkuu iltaruskossa ja että taivas on suuri ja avara. Minä tukehdun täällä, minä paha ihminen, kun toisten täytyy asua kosteissa kellareissakin. Mutta miksi ovat he kellarikerroksissa, miksi ovat he kaupungissa?
Hän seisoo ikkunassa ja katselee kadulle. Ihmisiä tulee ja menee. Ikkunarivit alkavat sammua. Yksinäinen ajuri tulee verkalleen ylös mäkeä. Samassa välähtää Kaarinan mieleen: minä lähden ajelemaan! Ja hän elostuu ja kädenkäänteessä on hän valmiina ja kadulla ja rattailla ajamassa maalle päin, kohti sellaista onnellista seutua, jossa on metsää ja vettä!
Hän on hyvän aikaa istunut kuin puutuneena, unohtuneena omaan kaihoonsa, kun hän äkkiä huomaa, että hänen ajajanaan on nuori poika. Tämä ajaa ystävällisesti hevostaan, ei revi suitsista eikä lyö, silloin tällöin puhutteleekin. Hevonen on kiiltävä ja hyvin hoidettu, kuuntelee pojan puhetta ja höristelee korviaan. Kaarina innostuu kyselemään. Hevosen nimi on Polle. Se on erään tutun isännän, sieltä kotipuolesta. Ja kun Kaarina kysyy, missä sitten pojan kotipuoli on, rupeaa poika kertomaan.
— Kyllä me ollaan vallan siitä neidin elikkä herrassöötinskan entisestä kodista. Kävin minä isän kanssa joskus tuomassa marjojakin, mutta minä olin silloin vain seitsemän vanha eikä rouva voi sitä muistaa. Nyt minä olen seitsemäntoista vanha.
Tällainen tapaaminen saattaa tapahtua Helsingissä!
Kaarina kuulee aivan ihmeellisiä asioita.
He saivat tukinajossa kokoon rahoja ja läksivät kaupunkiin. Ensin kävi oikein hyvin, mutta sitten on isäntä ruvennut juomaan ja on sakotettukin, mutta ei hän vain lakkaa… Sieltä Louhilinnasta on täällä paljon väkeä, mikä missäkin työssä. Kolun Antti on vesijohtotöissä. Hänellä on vain vaimo ja koira ja he elävät hyvin. Kolun Erkki taas on poliisina, hänen onnistui hänenkin niin hyvin. Mattilan tyttöjä täällä on kaksikin, toinen palvelee hienoissa herrasväissä Kaivopuistossa, mutta se Manta on sellainen kevytmielinen, että vain kävelisi huveissa ja aina muuttaa paikkaa. Jaa Heikkilän väetkö? Ne on melkein kaikki täällä. Se Joilikin oli jo ennen, se pitää puheita ja kirjoittaa lehtiin. Marjan mies, se Nieminen, on räätälinä. Niillä on asunto Perhelissä, mies tekee työtä jossakin verstaassa. Mutta he kuuluvat olevan köyhyydessä, heillä on niin ylettömästi lapsia. Sitten täällä on se Hanna. Ja sen mies, se Rantala, on vankilassa varkaudesta. Ja onhan niitä muitakin, kun ne vain kaikki muistaisi. Sitä ei hän tiedä mitä kartanoon nyt kuuluu, hän on ollut täällä jo seitsemättä vuotta. Silloin Hintsa vielä hoiti maanviljelyksen puolta siinä, mutta hän joutui kaiketikin siitä sitten pois, kun talo myytiin. Sanomalehdissä siitä oli ollut… Jaa Joili? Kyllä sanotaan hänen olevan naimisissa. Työläisiä se vaimo on, vaikka rouvaksi sanotaan, hän käy hänkin pitämässä puheita.
Kaarina pyytää poikaa sisään juomaan teetä kanssaan, mutta hän ei uskalla jättää hevosta kadulle yksin ja Kaarina painaa vain rahat hänen käteensä ja kiirehtii asuntoonsa.