Kaarina laskee käden otsalleen, taistelee hetkisen ja saa takaisin mielenmalttinsa.
— Vai seitsemän kertaa! toistaa hän jotakin sanoakseen.
— Pyydän anteeksi, jos olen tuonut huonon uutisen. Minä en ymmärtänyt.
Ostaja toivoi pikaista vastausta…
— Ei, ei, ei! Päinvastoin, onhan tämä hyvä tietää… Niin, te kysyitte sitä talvitietä. Kyllä minä sen muistan. Kyllä siitä ajettiin, ainakin kymmenen vuotta sitten. Meidän suuri metsä vietiin juuri siitä.
— Olen erittäin kiitollinen… Kaikesta päättäen tässä on jotakin riitaa Hintsan ja nykyisen omistajan välillä.
Kaarinan poskille syttyy punaiset täplät ja silmäterät suurenevat ja mustenevat. Hän nousee ja oikaisee itsensä suoraksi. Hänen täytyy nyt toimia! Ja hän levittää käsivartensa ja nostelee niitä ikäänkuin jänteitä tunnustellen. Johtopäätökset taaksepäin ja suunnittelut eteenpäin singahtelevat kuin salamat mielessä.
— Ette te tiedä onko Hintsan talo nyt nuoren vaiko vanhan isännän hallussa?
— En tiedä varmaan, mutta minä sain sen käsityksen, että hän olisi verraten nuori…
— Vai niin, vai niin. Ajattelin vain… Tiedättekö onko talo aina, kaikkina näinä seitsemänä kertana ollut myytävänä mieheni konttorin kautta.
— En voi sanoa, olen vasta niin lyhyen ajan ollut tuomari Cederin konttorissa. Mutta eiköhän. Onhan tämä konttori suurin laatuaan. Niin, en tahdo kauempaa häiritä…