Kaarina seuraa häntä eteiseen ja koettaa puhua niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
— Kuulkaa — onko miehelläni persoonallisesti tekemistä näiden talonkauppojen kanssa? Tarkoitan: onko hän itse mukana välittämässä joka talonkauppaa?
— Ei, ei läheskään! Siinä on aivan oma miehensä siinä osastossa. Hän sattuu nyt olemaan matkoilla ja tämä osasto on sentähden väliaikaisesti uskottu minun haltuuni. Johto on tietysti aina tuomari Cederin käsissä, mutta me koetamme vaivata häntä niin vähän kuin suinkin.
— Hän siis usein ei lainkaan tiedä mitä taloja konttorin kautta myydään!
Kaarina hengittää taas. Ovessa hän vieläkin pidättää nuoren herran.
— Kuulkaa, minä niin mielelläni haluaisin nähdä sen miehen, joka ostaa minun entisen kotitaloni. Ettekö te voisi lähettää häntä tänne, kun hän tulee konttoriin.
Huomaavainen nuori tuomari selittää, että se on talonpoika, hyvin kelpo miehen näköinen. Sellainen, joka itsekin voi tarttua työhön. Sen näkee käsistä. Hänen nimensä on Pöyry. Hän tulee tänään, eihän hänellä ole pitkä matka tälle puolelle, varmaan hän mielellään tulee.
Kaarina kumartaa hajamielisenä, kuulee oven lisahtavan lukkoon ja astelee mietteissään saliin.
Louhilinna on myyty seitsemän kertaa!
Louhilinna on taas myytävänä!