— Ne ovat terveitä ja iloisia lapsia…!
Hän kuvaa kuinka se pienempikin jo osaa puhua ja mitä kaikkea se suurin jo ymmärtää… Oi, hän kasvaa minun silmissäni suureksi ja kauniiksi! Oi, kaunis on onnellinen ihminen, eheä ihminen, joka tietää elämän tarkoituksen!
Minä rupean puhumaan niistä louhilinnalaisista, jotka ovat muuttaneet tänne kaupunkiin — eikö niitä voisi siirtää sinne kotiin takaisin. Ne näkevät täällä vain kurjuutta. Hyvin se hänen mielestään käy — jos ne vain lähtevät, ovat ehkä jo ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään.
Hänen mentyään lähden kaupungille. Osun Pitkällesillalle juuri kuuden tienoissa, kun koulut purkautuvat kadulle ja tehtaitten nokiset miehet etsivät kotejaan. Tylsäsilmäisiä humalaisia hoipertelee riitelevien humalaisten joukossa. Naisia, shaali hartioilla, pujottelee koululasten ja työmiesten joukkojen läpi. Joku vanha muija raahustaa olkapäillään säkkiä, jonka on saanut varastetuksi täyteen puita puutorilta. Sanomalehtipojat huutavat kimeillä lapsenäänillään.
Jota likemmäksi Linjoja tulen, sitä hiljaisemmaksi käy. En ole milloinkaan ollut täällä. Täällähän on kokonainen uusi maailma! Kyselemällä ja etsimällä löydän siihen taloon, jossa Heikkilän Marja, leikkitoverini asuu.
Pihamaalla juoksentelee risaisia lapsia. Kaksi pientä naskalia koettaa kolmannelta ottaa jotakin, tuo kolmas huutaa ja juoksee pakoon. Pihan perällä on joitakin matalia rakennuksia, ovet ammollaan, sinne katoavat pojat ja vain parkuna kuuluu. Sänkyvaatteita on kannettu ulos. Ne ovat viskatut tomuiselle nurmelle. Haaltuneesta polstarista tutisee silppua. Rappujen edessä on lahoavia rääsymattoja. Jalkojen alla narskaa lasinpalasia ja pullonkaula on puoleksi kaivautunut hiekkaan. Lapset juoksentelevat paljain jaloin.
Alan heidän kasvoistaan etsiä tuttuja piirteitä. Kaksi tytöistä tunnen paikalla Marjan lapsiksi. Pysäytän heidät ja kysyn missä he asuvat… Sama vaalea tukka kuin äidillä… samat siniset silmät. Toinen on kuvankaunis, suuret, kärsivät silmät, vaalea, miltei läpikuultava iho. Hän suuntaa minuun vakavan, varhaisvanhan katseensa ja kertoo minulle, että heitä on yhteensä kahdeksan. Yksi pienemmistä on kipeänä kamarissa, siinä on sellainen tauti, että pää on niin suuri ja korvista vuotaa keltaista visvaa. Katri käy koulua ja Martta ja he nuoremmat pääsevät hekin kouluun ensi vuonna. Nyt se pienin itkee, se on vasta puolen vuoden vanha… Jaa, tuossahan Katri ja Martta jo tulevatkin.
Kolme tyttöä astelee touhuissaan sisään portista. He puhelevat jotakin huomispäivän läksyistä ja ojentavat sitten kätensä kolmannelle tytölle, joka lähtee takaisin kadulle. "No, joutukaa nyt!" huutaa suurempi tytöistä, "kun täällä on vieras neiti!" Katri ja Martta tulevat ja niiaavat kohteliaasti. He ovat siistimmin puetut ja he vievät meidät kaikki sinne pihan perälle, mistä ne mustat oviaukot ammottavat ja minne pojat katosivat. Siellä nousee äkkiä eteen punainen, vanha kivimuuri, jonka ikkunoista tulee vesihöyryä ja jonka kyljessä on kirjoitus Sauna ja vieressä sama venäjäksi. Nyt noustaan jyrkkiä portaita myöten likeiseen uudempaan kivitaloon ja tullaan pimeään eteiseen, jossa hajuaa homeelta. Kolme ovea saattaa erottaa rinnan. Vasemmanpuoleisen oven päällä on nimi, mustalla pohjalla kömpelöjä hopeakirjaimia, Räätäli R. Nieminen.
Huone ei ole aivan pieni, siinä on kaksi ikkunaa, mutta ne ovat niin nokiset ja likaiset, että ruudun läpi tuskin näkyy. Saunan höyry nousee alituisesti niihin ja kosteus tunkee läpi rakojen. Nurkassa on sänky, pohjalla pari litistynyttä lankavyyhteä, vanunut, lumppuinen peite, tyyny ilman päällistä ja joitakin vaatekappaleita. Seinällä on vedettävä sohva, neljäs jalka poissa ja sen tilalla jakkara, jonka varassa sohva seisoo, hiukan kallellaan. Uuni on savuttunut, lattialla sen ääressä on suuri noettu sanomalehti ja sille asetettuna pata ja kahvipannu. Paksu harmaa tukinpää on osaksi pilkottu polttopuiksi, kirves lojuu vielä lastujen joukossa. Huoneen toisesta päästä toiseen kulkee pingoitettu nuora, jolla harmahtavia rääsyjä riippuu kuivamassa. Seinät ovat kellertävät, paikoittain homeenkarvaiset, siellä täällä valuu alituisesti tihkuvan kosteuden tekemiä juovia laesta lattiaan. Sohvan vieressä on kaksi kehtoa. Toisessa kitisee rääsyissään se puolen vuoden vanha lapsi, toisessa vaikeroi hiljaa ja herkeämättä häntä vanhempi lapsi jonka pää on suuri ja rupinen. Huoneessa on kostea, kirpeä katku.
Minä otan tuolin istuakseni likemmä kehtoja. Tuolinselkä jää käteeni.
Asetun varovaisesti sohvalle, joka on hiukan kallellaan.