Minun mieheni se oli, joka antoi yhtiölle neuvon, että sopii käyttää välittäjää, jollei omistaja tahdo myydä yhtiölle. Sellaista tapaa käytetään paljon. Hän, minun mieheni, keksi Hintsan, hän punoi koko juonen ja kantoi siitä palkan. Sitten kääntyivät veljeni hänen puoleensa ja hän oli taasen valmis! Ah, kuinka tämä on kurjaa!
Kauhea rikos on tapahtunut minun syntymäkotini kamaralle. Minä ja minun mieheni sen olemme tehneet, siksi rauha pakenee meitä. Maata ei saa loukata, mustaa multaa ei saa raiskata — se rikos kostaa itsensä verisesti. Voi minua, joka luovuin turpeesta! Minun olisi pitänyt riippua siinä kynsin hampain, minun olisi pitänyt antaa raatajien lunastaa mitä omin käsin olivat viljelleet. Minun olisi pitänyt tulla yhdeksi heistä, puhua heidän kieltään, elää heidän elämäänsä, sulaa yhteen heidän kanssaan. Minun isäni ei ikinä olisi uhrannut taloa. Hän tiesi, ettei niitä siteitä saa katkaista. Hän olisi koettanut pelastaa poikansa, mutta ei maan kustannuksella. Hän kunnioitti mustaa multaa. Olisiko hän myynyt torppareille? Ehkei terveytensä päivinä. Hän tarvitsi suurta toiminta-alaa, mutta jollei hän itse olisi voinut kaikkea hoitaa, niin he maan olisivat saaneet, eivät vieraat. Sen minä isästäni tiedän.
Tuo Pöyry oli kummallinen ihminen. Tai ehkä hän oli tavallinenkin, mutta minun silmissäni hän tuli niin kummalliseksi, kun tiesin hänen ottavan haltuunsa Louhilinnan, minun raastetun, ihanan syntymäkotini. Ensin minä häntä vihasin, kadehdin ja kohtelin ylpeästi ja ynseästi. Mutta kaikki minun kaunani suli pois. Hän oli niin vakava ja vaatimaton, oikea työmies, talonpoika. Hänen kouransakin olivat niin suuret ja kovat. Oi, minä olisin tahtonut suudella niitä käsiä ja rukoilla, että ne vain jaksaisivat. Nuo onnelliset kädet, jotka saavat pidellä minun syntymäkotini multaa!… Hän kertoi minulle aivan avomielisesti kaikki tuumansa, silmissä rehellisyyden kirkkaus. Hän ostaa nyt talon suurimmaksi osaksi velaksi, koettaa hankkia valtiolainan ja palstoittaa torpat. Me sovimme, että minä ostan yhden palstan, minullahan on se pieni summa, jonka sain periä, minä saan valita palstani mistä vain tahdon. Huutokauppaan menen, hän ilmoittaa minulle, koska se on. Minä vapisen kun ajattelen, että taasen saan nähdä kaikki tutut paikat. Ainakin kivet ja kannot ovat paikoillaan, ainakin ojien sijat ovat erotettavissa. Minä en itke hävitystä, minä olen jo vuodattanut niin paljon turhia toimettomuuden kyyneliä! Minä tahdon aina vain hymyillä ja koettaa parantaa haavoja.
Ei hänellä, tuolla Pöyryllä, minusta suuria luuloja ollut. Hän sanoi suoraan, että maanviljelijän ammatti on kovaa, ettei tällainen kaupunkilaisrouva ensinkään osaa sitä käsittää. Toista on sen, jonka ei tarvitse katsoa kannattaako, joka elää pääomiensa varassa. Mutta sille, jolla ei ole muuta edessä kuin ottaa toimeentulo kamarasta itsestään, sille ei maanviljelys ole leikintekoa. Ja hän mittasi minua kantapäästä kiireeseen asti, minulla oli avohihat ja käsivarteni olivat maidonkarvaiset hänen kovien käsiensä rinnalla. Hän hymähti ja sanoi:
— Näkisitte minun vaimoni kädet!
— Oletteko naimisissa?
— Olemme olleet viisi vuotta. Minun vaimoni hoitaa koko navetan eikä hän paljon muusta välitä. Hän on joka aamu viideltä navetassa.
— Entä onko teillä lapsia?
— On. Tyttö ja poika.
Hän punastuu hiukan ja isän ylpeys ja hellyys kaunistavat vakavia kasvoja.