Kun ystävät ja kylänmiehet saivat kuulla tästä suuresta voitosta, soi telefooni soimistaan, minua onniteltiin, minä otin hymyillen vastaan onnittelut, olin olevinani iloinen ja ylpeä ja minä ilmoitin, koska sankari palaa ja he lupasivat kukkasin ottaa hänet vastaan. Ja nyt ovat kukkaset täällä, täällä on ihania ruusuja, viattomia orvokkeja ja valkoisia kieloja! Kaikki ne odottavat sankaria kotiin. Onhan hän musertavalla tavalla paljastanut murhaajat ja konnat, onhan hän niin jalosti nostanut viattomuuden sen alttarille. Hän oli esiintynyt niin mahtavasti kuin viimeisen tuomion herra, hän oli katseillaan murskannut syylliset ja syyttömät olivat vaipuneet hänen jalkainsa juureen — tällaisia kertomuksia on minulle sadellut pitkin päivää. Oo, sankarini, tervetuloa kotiin, minä sinun puolisosi olen koettanut tehdä kaiken voitavani iloittaakseni sinua! Tiedätkö, minä olen hankkinut erityisen kravattilaatikonkin, johon mahtuu tuhat kravattia. Uskotko! Olen sen tilannut, sillä sellaisia ei saa valmiina. Se on erinomaisen käytännöllinen — saat vain nähdä! Sitä voi kuljettaa matkoillakin, se voi aina seurata sinua, sankari. Ajatteles, kaikki pitkät ja lyhyet ja leveät ja kaitaiset kravatit sopivat siihen, eivät rypisty, eivät kärsi vähintäkään vammaa… Niin, ja sinun kenkäsi, kolmetoista paria — vähän onneton luku! mutta kiiltävinä tai himmeinä, kunkin nahan luonnon mukaan, seisovat ne kopissaan ja odottavat sinua. Jos minä osaisin aukoa väärillä avaimilla, olisin avannut sinun kaikkein pyhimpäsi — hiusvoidelaatikkosi, sillä varmaan se on järjestämisen tarpeessa! Mutta sinä olet sen lukinnut enkä minä pääse sinne.
Mutta kauppatalo — tämä sana on täyttänyt minun olentoni jollakin aivan uudella, se on kuin avain avannut minun sieluni ja päästänyt irti voimia, joita en ennen ole tuntenut. Kauppatalo, kauppatalo…! Aa kuinka minä nauran!
Minun silmäni ovat avautuneet. Tähän saakka olen minä ollut typerä kuin kyyhkynen, jolle viskellään herneitä. Nyt olen minä viisas, viekas ja kylmä. Käärme minä olen. Veri on hyytynyt suonissani. Minua palelee. Minä olen kaunis, näin sen tänään ensi kerran. Niin, sankari, minä ymmärrän nyt, miksi olet minusta ylpeillyt! Sinun ehkä kannatti ottaa köyhä tyttö, kun hän oli kaunis ja kun hänellä oli perhekuvia, joiden nimet helisevät…! Oi naurakaa ihmiset minun kanssani, sillä on olemassa jotakin niin hullunkurista kuin kauppatalo!
Mutta kuka onkaan jättänyt tuon oven auki? Sen pitää olla kiinni, sanon minä! Kiinni! Ja avain ovesta pois. Sinne ei kukaan saa mennä. Se on Kaarinan huone. Sen huoneen ilmassa värisee Kaarinan kaipaus, sen seinillä on muistoja pyhistä paikoista ja pyhistä puista… Kaarina, oletko sinä kuollut? Minä rakastin sinua, hyvä sinä olit ja puhdas. Minä en ole Kaarina, minä olen kiero, kurja ja matala, minä menen alaspäin samalla vauhdilla kuin kauppatalo!
Naurakaa, ihmiset, on olemassa jotakin niin hullunkurista kuin kauppatalo!
Ryövärit ovat yllättäneet sydänmaan koskemattoman tytön, riisuneet hänet alasti, runnelleet, raadelleet, raiskanneet. Hän makaa tiepuolessa kuolemaisillaan, avuttomassa häpeässä ja joka ohikulkija ottaa armottomasti osansa. Sellainen on kauppatalo! Ja minun isäni talo on tullut kauppataloksi, minun lapsuuteni koti on nyt kauppatalo… Häpeään minä menehdyn…
Ei, nyt ei menehdytä. Minä olen nuori ja terve ja minä katselen totuutta silmiin.
Kauppatalo se on sellainen, joka kulkee käsistä käsiin. Jokainen uusi tulokas käy nälkäisenä kiinni, imee siitä niin paljon kuin irti saa ja viskaa sitten menemään. Kauppatalosta on hävitetty kaikki yksilöllisyys ja lyöty numero otsaan. Kauppatalolla on numeronsa asianajajan konttorissa ja luettelosta löydetään se numeronsa mukaan ja sanomalehti-ilmoituksista tunnetaan se niinikään numerostaan. Kauppatalo on paljaaksi koluttu kuin kesäkauden syötetty lampaanlaidun, puut ovat kaadetut, pellot menneet turpeelle, ojat kasvaneet umpeen, rakennukset ränstyneet, katot vuotavat, ikkunoita on paikattu rääsyillä. Mutta sanomalehdet kertovat, että kaikki on erinomaisessa kunnossa, hoi ostajat, maanviljelijät hoi! Ja silloin niitä kokoontuu kuin haaskalintuja raadon ympärille… Oo, sellaiseksi raadoksi on joutunut minun isäni talo!
Maanviljelijä Pöyry tämän kaiken minulle selitti. Kun metsä oli kaadettu eikä vuokralainen Hintsa enää kyennyt suorittamaan maksujaan, vei tukkiyhtiö talon asianajokonttoriin. Talollisenpoika Heikki Hietaranta osti sen vihdoin huutokaupasta ja hänellä lienee ollut hyvä tahto, mutta pääomasta oli puute ja kolmen vuoden perästä tuli lähtö. Taasen talo asianajokonttoriin ja vasaran alle! Aapeli Salminen huusi sen varsin helpolla ja piti neljä kuukautta, jo onnistui saamaan myydyksi, kymmenen tuhannen markan voitolla. Sen perästä ostajat alkoivatkin olla miehiä, joiden varsinaisena työnä on talojen ostaminen ja myyminen. Ei ensinkään viljeleminen tai hoitaminen, vaan nylkeminen ja viskaaminen tiepuoleen. Ihmeellinen ammatti se sellainen, ettei taloa ostakaan siinä mielessä, että sen pitäisi, että suku siinä kasvaisi, siihen kiintyisi, sitä kunnioittaisi! Vaan: kiskon irti mitä irti saan ja myyn ensimmäiselle tyhmälle, joka ansaan menee. Kauppatalo saatetaan myydä jo asianajajan konttorissa. Tuskin ovat kauppakirjat valmiina, kun asianajaja, joka juuri on nostanut sievoisen välityspalkkionsa, huomauttaa ostajalle, että haluttaako myydä pois.
Koettakaa, hyvät ihmiset, ajatella sellaista surullista taloa, jossa ei ole mitään omaa, ei mitään pyhää, ei mitään koskematonta, ei mitään kätkettyä salaisuutta, jonka vain rakkauden silmä etsimällä löytää, vaan kaikki on alituisesti avoinna vieraan silmille, enimmän tarjoavalle. Kaikki on kaupan rahasta, ei ole mitään hellyyttä maahan, ei sääliä. Ei ole ketään, joka rakastaisi kauppataloa, joka sinne ikävöisi. Ja sellaiseksi on minun isäni talo tullut ja minun mieheni on ollut sitä sellaiseksi välittämässä! Niin, niin! Oo, kuinka minä tätä kurjuutta nauran ja itken. Etten lopulta tulisi hulluksi!