Joka paikassa minä koetin kehoittaa ihmisiä palaamaan maalle. Lähetin sanaa niillekin, joita en tavannut. Mutta näyttää olevan niinkuin Pöyry sanoi, että ne ovat ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään. Marjakin, joka elää sellaisessa kurjuudessa, ei halua lähteä. Kuka sitä voi käsittää, että hän tahtoo pysyä homehtuneessa kaupunkilaislovessaan! Ainoa, joka tuntui asiaa todenteolla ajattelevan, oli Kolun Antti, sen suuren ojankaivajan poika.
Ja minä, minä menen! Minua ei mikään pitele… Jos minulla olisi lapsia, en voisi tätä askelta ajatella. Mutta silloin ei minun elämäni myöskään milloinkaan olisi päässyt näin tyhjäksi ja köyhäksi. Minä en rakasta Viktoria — lienenkö koskaan rakastanut! Minä olin silloin niin yksin ja avuton ja minä kuvittelin hänelle kaikki mitä minä tarvitsin. Se oli valhetta ja siksi tuo epäjumala nyt romahtaa rikki!
Kun vieraat illalla ovat menneet, sanon minä hänelle kaikki. Jos hän suuttuu ja kohtelee minua tylysti, on minun varsin helppo lähteä, mutta jos hän heltyy ja pyytää jäämään, mitä minä sitten teen? Silloin hän kahlehtii minut tänne. Ja minä en voi tänne jäädä, sillä minun sieluni janoaa sinne, minne minä kuulun, mistä ei minun koskaan olisi pitänyt poistua. Minulla ei ole kuin yksi ainoa halajaminen ja ikävöiminen: sinne, sinne! Minä kokoan sirpaleet siitä mikä silloin hajosi, minä tahdon olla mukana rakentamassa uudelleen. Se ei ole minulle vaikeaa: luonto on minuun pannut rakkauden syntymäseudun kamaraan. En muuta pyydä, kuin että näen peltojen taas alkavan kasvaa ja omistan pienen palan omaa maata. Ja siellä tutussa maassa, siellä minä sitten joskus saan nukkua ja tutut puut humisevat minulle aina, aina…
Vieraat! Kello soi… Tämä on viimeinen ilta täällä. Palavatko tulet? Palakaa kaikki tänään, tämä on minun jäähyväisiltani! Terästä tahtoon täksi illaksi, että pääsen sen ohi…
Puheensorina täyttää talon, nauru helähtelee.
— Kaarina, Kaarina, sinä olet tullut aivan uskottomaksi! Et kertaakaan ole käynyt meillä. Oletko ollut sairas? Mutta sinä olet aina ollut ulkona, kun olen soittanut. Minun piti tulla sinua katsomaan, mutta sitten minä sain päänsärkyni, pahan päänsärkyni…
— Ja kuule, kun me silloin päivälliseksi olimme laittaneet sitä luumuilla, kravunpyrstöillä ja linnunpaistilla täytettyä laatikkoa, josta sinä niin pidät. Etkä sinä tullut!
— Mitä sinä oikein olet tehnyt? Täällä oli ollut joku maalainen, nuori herra, ja hänet sinä pyydät päivällisille ja te juttelette tuntikausia. Aijai! entä jos minä kantelen Viktorille. Katsokaa kuinka Kaarina punastuu.
— Hän on naimisissa.
— Ja mitä se merkitsee!