— Mutta kuinka musta sametti sopii sinulle. Missä premiäärissä sinulla oli tämä puku…? Ai niin, minä en ollut silloin!
— Pian voi Viktor olla täällä!
Herrat vetävät kellot taskustaan ja talon emäntä juoksee ruokasalin ovelle: juhlallisella vaalealla kellotaululla juhlallisessa tammikaapissa kulkee kullankarvainen viisari. Hetken perästä pitäisi junan tulla. Juhlallinen vastaanotto on valmistettuna. Kunhan aika kulkisi, kunhan loppuisi ilta!
Kuinka minä voinkaan mennä takaisin saliin, minulla ei ole mitään sanomista noille vieraille ihmisille ja minun kasvoihini sattuu, kun minun pitää hymyillä! Kymmenen vuotta minä olen hymyillyt — kuinka minä olen voinutkin?
Ei, ei! Nyt täytyy purra hammasta ja jännittää jänteitä. Tämä ilta, vain tämä ilta! Ja Kaarina luo vielä viimeisen silmäyksen pöytään: kaikki on kunnossa, kukkaset ovat paikoillaan, kunkin lautasella kimppu, talon herran lautasella suuria keltaisia ruusuja.
Salissa on keskustelu vilkastunut. On puhuttu Viktor Cederin voitoista ja Märta rouva on kuin itsestään johtunut mieliaiheeseensa, hämmästelemään juristeja.
— Kuulkaa nyt, sanoo hän ja lakkaa selailemasta koruteosta, joka on hänen edessään pöydällä, — minä olen kuullut mainion jutun. Teidän kannattaa vaieta, niin kerron sen teille. Se sopii mainiosti näin kun Suomen suurinta asianajajaa odotetaan kotiin.
Ja kun kaikki vähitellen ovat vaienneet, alkaa Märta rouva, kädet ristissä leuan alla kertoa:
— Taivaassa kerran, kun Jumala ja enkelit pitivät hauskaa, alkaa tuntua palaneen käryä. Jumala nuuhistelee: mitä kummaa? Helvetin puolelta tietysti taas jotakin! Oo, lattiaan on palanut kokonainen läpi ja siksi sieltä niin käryää. Menkää, enkelit, kiireesti sanomaan, että tukkivat läven.
Enkelit menevät.