Kaarina on edennyt huoneen äärimmäiseen kulmaan. Yhtäkkiä hän pysähtyy, kädet tuolin selustassa. Hänen kasvoillaan on inho ja häpeä.
Tuomarikin pysähtyy, he katselevat toisiaan silmiin ja joka silmänräpäyksen kestäessä laajenee kuilu heidän välillään. Kaarina nyökyttää verkalleen päätään, tuomari pyyhkii hikeä otsaltaan. Alakerrassa lyö kello kaksi. Hetkisen perästä kuuluu toisen kellon ääni yläkerrasta.
Äkkiä painuu tuomari raskaasti tuoliin. Hänen kasvonsa ovat tuhkanharmaat.
— Hyvää yötä! sanoo Kaarina hiljaa ja menee hänen ohitsensa huoneeseensa.
X
Kirkonkellot… huomenkellot!
Sävelet putoavat ilmaan kuin puhtoiset vesipisarat. Kajeassa syysilmassa kantavat ne kauas.
Pilvet hajoavat. Läpi repaleisen harmauden valautuu kankaalle auringon kultaa.
Ne ovat ne tutut kirkonkellot!
Kaarina pysäyttää kyytihevosen, käskee miehen ajaa edellä ja odottaa jonkin matkan päässä. Hetkiseksi hän jää seisomaan kostealle, punertavalle maantielle.