Kaarinan mieleen muistuu se kulunut, sammunut nainen, jonka Ceder työnsi ulos heidän ovestaan.
— Mene paikalla nukkumaan! sanoo tuomari.
— Vai nämä nyt ovat sen suuren asianajajan välikappaleita! Näin siis ihmisiä peloitellaan ja syyttömiäkin tehdään syyllisiksi.
Tuomarin kasvoilta riisuutuu jotakin.
— Älä minua ärsytä. Minä en rupea maailman pilkaksi, minä en sinua…
Hän mittailee Kaarinaa silmillään.
Suuri raukeus valtaa äkkiä Kaarinan. Miksi hän tässä taistelee, miksi ärsyttää tuota vanhaa miestä? Sehän on mielettömyyttä. Rauhan hän tahtoo hänelle suoda. Vain rauhaa hän itselleenkin pyytää. Hän on väsynyt, he ovat molemmat väsyneet, kukin omalla tavallaan ja omista taisteluistaan.
— Minä en sinua päästä, kuulee hän samassa. — Miksi minä sinusta luopuisin? Vasta nyt sinä olet minulle nainen… houkutteleva, valloitettava.
— Älä minuun kajoa, saa Kaarina vaivoin huuliltaan. — Minä huudan niin, että koko talo herää…
— Etkö ymmärrä, että jota enemmän sinä pakenet, sitä kiehtovammaksi käyt… Minä rakastan sinua!