Hän jättää tavaransa kestikievariin ja sekaantuu ihmisjonoon. Hän on liikutuksen vallassa, astuu epätasaisin askelin eikä voi välttää vesilätäkköjä. Jumalanpalvelus ei vielä ole alkanut, kellotapulin portailla istuu miehiä tupakoimassa ja toisia juttelee hevosten luona, jotka ovat kiinnitetyt aitaan. Vanhat vaimot, jotka suuret virsikirjat nenäliinaan käärittyinä katoavat kirkonovesta sisään, ovat niin tutut, että haluttaisi mennä kättelemään jokaista, ja muuatta pientä poikaa, joka pitelee kiinni äitinsä liepeestä, hänen tekisi mieli käydä kiinni leukaan ja kysyä: mikä sinun nimesi on? Poika on kankeissa harmaissa sarkavaatteissa ja uusissa kovissa saappaissa. Hattu menee korvien päälle. Se on pirteä, punaposkinen poika, varmaan ensimmäisissä miesmäisissä vaatteissaan…
Korkean, sammaltuneen kiviaidan takaa nousevat hautausmaan tummat puut. Siellä haudataan paraikaa. Kuuluu yhden äänen veisuuta. Kähisevä, särkynyt ääni kuljettaa katkeamalla eteenpäin surullista, juhlallista ruumisvirttä.
Vastapäätä hautausmaata on entisen pitäjäntuvan viereen kohonnut uusi, suuri rakennus. Siinä odottavat ruumissaatot vuoroaan. Siinä viipyy äänetön ihmisjoukko, jonkun lapsen kädessä räikeitä syyskukkia tai vihanta katajaseppel. Pappi ja lukkari likenevät aina hautausmaan porttia ottaakseen vastaan joka uuden vainajan.
Korkean, kellertävän saraheinän sisästä kohoaa vanhoja peltitauluja ja syksyn punaamia orjantappurapensaita. Suuren poppelin alle on kokoontunut kokonainen läjä lahonneita puuristejä, joiden kirjoituksia ei enää erota. Hautaussaatot suuntaavat kulkunsa kohti uutta hautausmaata, jossa hiekka vajottaa ja hautakummut vielä ovat paljaita ja kolkkoja. Kaarina astelee vanhalle puolelle, missä hänen sukunsa lepää. Hän näkee mustaa kuusiaitaa vastaan vanhimmat haudat, ne, jotka ovat kasvaneet kokonaan pensastojensa peittoon, näkee marmoriset hautapatsaat rautaristikkojensa sisässä ja näkee isänsä ja äitinsä haudan. Kuinka se onkin käynyt tuuheaksi! Villissä ilossa kumpuilevat punaiset, keltaiset, hopeankarvaiset ja vihannat pensaat maasta, tuskin pääsee mustan obeliskin huippu enää näkyviinkään… Itse kiven juurella on sileää vihantaa ja multaan on pistetty kukkasia. Ne ovat ihan tuoreet, vasta tänä aamuna tuodut. Joku siis muistaa hautaa…
Kaarina pusertaa käsiään yhteen ja etsii ulospääsyä sille, mikä täyttää hänen mielensä. Vihdoin puhkeaa hän itkemään. Hän itkee niinkuin itkee ihminen, jonka kyynellähteet kymmenen vuotta ovat olleet seisahduksissa, hän rukoilee niinkuin rukoilee ihminen, jolta rukouksen siunaus kymmenen vuotta on ollut seisahduksissa. Hänen rintaansa repii, hänestä tuntuu, että hänen rikoksensa on suurempi kuin että se voidaan saada anteeksi. Hän on tuomittu, hän on myynyt syntymäkotinsa, hän on pettänyt isänsä haudan. Kuinka hän rohkeneekin tänne tulla…!
Oi isä, huutaa hän ilman ääntä, sinä tiedät, että minä olen tätä kotia rakastanut, sinä olet nähnyt minun elämäni tyhjyyden ja minun ikäväni. Älä minua hylkää, anna minun tuntea, että sinä olet likelläni…
Vähitellen käy hänen tuskansa lievemmäksi. Yhtäkkiä kuulee hän jonkin äänen varovaisesti lausuvan:
— Se on Kaarina neiti!
Mutta hän on niin omissa ajatuksissaan, ettei vielä tajua sen tarkoittavan itseään.
— Se on totisesti Kaarina neiti! toistuu kuiske ja hiekka narahtelee.