Silloin nostaa Kaarina raskasta päätään ja kääntää kasvojaan. Hänen takanaan seisoo kolme vanhaa vaimoa kankeissa, ruskeissa vaatteissa, suuret virsikirjat kierrettyinä nenäliinaan. He ovat miltei kuin pääsiäisaamun naiset, peloissaan ja iloissaan, eivätkä tiedä näkevätkö näyn vaiko elävän ihmisen.
— Se on Kaarina neiti! toistavat he kaikki kolme yhteen ääneen ja yksi kääntyy vielä huutamaan taakseen sitä samaa.
Ja silloin ilmestyy kuolleen saraheinän ja ristien joukosta muitakin, vanhoja miehiä ja vaimoja, jotka kyynelsilmin likenevät ja toistelevat toisilleen:
— Kaarina neiti on tullut kotiin!
* * * * *
Muut ovat menneet kirkkoon, hän ja Heikkilän emäntä, Joilin äiti, istuvat hautausmaan kiviaidalla, siinä missä se on matalimmallaan. Kuinka vanhaksi se muhkea Heikkilän emäntä on käynyt! Hampaat ovat pudonneet suusta, suu painunut sisään, huulet kuihtuneet sinisiksi ja leuka kärjistynyt teräväksi. Kovasti on elämä häntä näinä kymmenenä vuonna pidellyt. Hän itkee ja hän kertoo. Kaarina saa kuulla sekä sellaista, jota jo tietää, että sellaista jota ei vielä tunne.
Onnettomuudet heikkiläisille alkoivat kyllä silloin kun Joili maanviljelyskouluun joutui, sillä siellä hän rupesi maatyöntekoa vihaamaan. Mutta mitä se oli sen rinnalla mikä tuli, kun tukkityöt alkoivat! Silloin vieraantuivat kaikki miehet maatyöstä, Heikkiläkin, vanha mies, rupesi juomaan ja seurustelemaan kaikenlaisten tyttöjen kanssa. Lapset läksivät kaupunkiin, torppa jäi emännän ja vaarin varaan. Ei saa työväkeä mistään, sellaisia palkkoja ei voi maksaa mitä ne vaatii ja jos ne sitten edes tekisivät työtä, mutta se ei enää, tämä nykyajan kansa, osaa tehdä työtä!… Kaksi vuotta sitten kävi lisäksi niin, että vaari sai halvauksen. Ruokapöydässä hänen kädestään äkkiä putosi lusikka ja siihen kangistui koko ihminen ja sitten oli viikkokausia puhumattomana. Onhan nyt niin paljon parempi, että ajattelee ja puhuu, mutta ei pääse mihinkään liikkumaan eikä työnteosta ole puhettakaan. Hänet piti jo kerran lähetettämän vaivaistaloon…
— Ei, ei, ei! keskeyttää Kaarina vanhan vaimon keskellä kertomusta ja hänen kasvonsa ikäänkuin luutuvat tuskaan. — Vaari, sellainen työmies vaivaistaloon… ei, ei, ei!
Niin, eihän muuten, mutta kun hoitaminen tahtoi käydä niin raskaaksi. Eikä leipäkään olisi riittänyt ja vanhan miehen olisi sentään pitänyt saada tupakkaakin… Ei vaarin kanssa toki mitään riitaa ole ollut. Se on sellainen ratto talossa, se on aina niin tyytyväinen, ei se valita eikä se tule kärsimättömäksi. Ja se on oikein turva se vaari, vaikkei liikkumaankaan pääse. Ukko pelkää sitä, ei uskalla niin juoda, ja vaari komentaa hänet työhönkin kun hän kotiin tulee.
Kaarinan kasvot kuumenevat ja hän päättää, että vaikkei hänellä enää olisi mitään muuta tekemistä maailmassa, niin siitä hänen on pitäminen huolta, että vaarilla on lämmintä ja hoitoa ja yllin kyllin tupakkaa ja joku joka lukee ääneen postillasta. Vaari osaa sen ulkoa, mutta hän haluaa kuitenkin aina kuulla siitä. Niin se oli silloin kymmenen vuotta sitten ja niin se varmaan on yhä vieläkin.