Joilin nimeä mainitessa käy Kaarina tarkkaavaiseksi. Joili on taasen täällä, tietää äiti. Jumalanpalveluksen jälkeen on kokous tuolla pitäjäntuvalla, palvelijoiden kokous. Että kuinka lapsi voikaan niin vieraantua omaisistaan! Ei hän tule tervehtimään, ei vaariakaan, jonka niin on tehnyt mieli häntä nähdä. Eikä välitä omasta äidistään, ei niin paljon, että olisi kirjeen kirjoittanut tai kahvinaulan lähettänyt tai… ei niin mitään…
Kaarina lupaa vielä illalla käydä Heikkilässä eikä emännällä enää ole aikaa ajatella kirkkoon menoa edes kuulutusten ajaksi. Hän rientää rientämällä kotiin. Mutta Kaarinan mieleen jää: Joili on täällä, minun täytyy saada tavata Joilia, minä tahdon kerrankin katsoa silmästä silmään ja kysyä miksi hän minua vainoo. Minä tahdon kerrankin sanoa hänelle, etten yksinäni ole syyllinen — hän on syyllinen hänkin! Tyytymättömyyden henki, työnteon vihaaminen työväessä alkoi ennenkuin talo myytiin, se alkoi talvella, heti kun isä oli mennyt pois. Enkö minä tehnyt kaikkea tyydyttääkseni meidän väkeä?… Heidän vuoteensa olivat yhtä hyvät kuin minun vuoteeni, he söivät samaa ruokaa… Jota enemmän minä osoitin hyvää tahtoa, sitä katkerampia kasvoja näin ympärilläni. Tämän kaiken tahdon minä sanoa Joilille ja hänen pitää vastata mitä hän vielä minulta tahtoo…
Mutta mistä saa hän Joilin käsiinsä? Mennäkö kokoushuoneeseen ja pyytää saada häntä puhutella…? Hiljaa ajaa Kaarina ylös mäkeä kyytirattaillaan. Uuden pitäjäntuparakennuksen valkoinen katonharja jo näkyy eikä hän saa päätöstä tehdyksi. Silloin alkaa hän kuulla jotakin outoa ääntä, on kuin hiekkakuormia kaadettaisiin korkeilta rattailta. Ääni käy yhä kuuluvammaksi, vuoroin hiljeten, vuoroin paisuen. Kunhan ei se olisi ihmisääntä… joukko ihmisiä, jotka puhuvat yhtaikaa. Joku mies tulee vastaan, kasvot kiihtyneinä. Tulee toinen, tulee useita. Samassa pongahtaa äskeinen ääni meluksi, jossa kymmenet ihmiskurkut yhtaikaa huutavat ja jotkut yksityiset äänet raivossa kuuluvat yli muiden. Ovi pamahtaa auki ja suuri ihmismassa vyöryy ulos. He tulevat toinen toisessa kiinni, nyrkit pystyssä, verestävin silmin, lakki takaraivolla. He tuuppivat ja he kiskovat toisiaan, he syleilevät toisiaan vimmatuin, rautaisin kourin, heidän vihansa puuskuu jotakin vastaan, joka on keskellä joukkoa. Kun he sen tapaavat, silpovat he sen palasiksi…! Siltapalkit tömisevät, naisia pakenee, joku mies viskautuu erilleen eteenpäin vyöryvästä ihmismöhkäleestä, menee nurin, kiroaa, nousee ja ryntää takaisin joukkoon. Nurin närin, hurjassa sekamelskassa vierii joukko alas portaita.
— Alas porvari…!
— Se on ostettu…! Ottakaa kiinni… Alas!
— Toverit… veljet! Te olette eksyksissä… Kuulkaa… antakaa minun…
— Suu kiinni! Alas!… Tukkikaa siltä suu!
— Se on ostettu…
— Vai sinä saatanan porvari tulet…
— Alas!