Kaarina tietää näkemättäkin, että Joili on rähisevän joukon keskuksena. "Toverit… veljet…" ne sanat lausuttiin Joilin äänellä, ne tulivat käheinä vaivaantuneesta rinnasta… Tappelevan ihmisjoukon keskeltä nousee voimakas pää, nuoret kasvot loistavat vahanvärisinä auringossa, silmät leimuavat syvien varjojen sisästä yli päiden ja vaivaantunut ääni korottautuu, mutta sammuu samassa rähinään. Nyrkit heiluvat ja puukot välkkyvät puhujan ympärillä. Vielä kerran kohoaa pää, käsi pyyhkii hikeä otsalta, mutta vaipuu samassa ja häviää humalaisten painiin…
Äkkiä hiljenee joukko, humalaiset väistyvät ja jäävät tylsin, ihmettelevin silmin tuijottamaan kuin aaveeseen.
Hautausmaan portilta päin tulee hoikka, mustapukuinen nainen. Hän ei puhu mitään, nostaa vain tyynesti kättään ja katsoo suurin, lempein silmin. "Se on nyt se Kaarina neiti", kuiskataan joukossa. Ja ennenpitkää on koko rähisevä kokousväki hajalla, ja Joili ja Kaarina seisovat kahden.
Joili ei ensi hetkessä häntä tunne, hän heilauttaa hiuksia kasvoiltaan ja sivelee otsaansa. Sitten hänen huulensa värähtävät, silmät loistavat kosteina hellyyttä, ja hänen suunsa avautuu sanomaan jotakin hyvää ja onnellista, onnellisempaa kuin milloinkaan…
— Joili! kuiskaa Kaarina, sydän sulana, huulet väristen. — Tule… mennään!
Silloin nousee Joilin pää, harmahtavat hiukset heilahtavat ja kasvoihin tulee katkera ilme…
Kaarina ojentaa hätäyksissään käsiään ikäänkuin pidättääkseen pakenevaa.
— Mutta te ette voi täällä mitään, minun pitää saada puhua kanssanne, ne ovat humalassa… Omaisenne teitä…
Joili naurahtaa ja sanoo hampaittensa välistä:
— Minulla ei ole mitään omaisia. Minulla ei ole mitään muuta kuin aatteeni.