Hän lausuu viime sanan riemulla ikäänkuin siinä taas olisi löytänyt oman kadotetun itsensä ja pitelisi siitä kiinni kynsin hampain, ettei se pääsisi menemään.
— Mutta nämä ovat humalassa, ne voivat repiä teidät palasiksi.
— Entä jos repivätkin! Minä en sääli elämääni. Armollinen rouva voi rauhassa jatkaa matkaansa. Nämä ovat minun omaisiani, he saavat mielellään repiä minut kappaleiksi. Mutta teikäläisten avusta en minä huoli!
Sanat vinkuvat Kaarinan korvissa. Kaikki menee häneltä. Ei ole enää ketään maan päällä…
Mutta Joili ei armahda, Joili nostaa ylpeästi päätään ja lähtee. Kaarina tuntee, että hän nyt menee iäksi, hän ei häntä koskaan enää näe, hän ei palaa, jos hän häntä kutsuisikin.
Kaarinan sydämessä itkee ja hänen silmissään hyppii punaisia kieliä. Joili meni! Tämä ei käy, hänen täytyy koota tahtonsa. Ja hän tähtää katseensa eteensä ja näkee häikäisevän auringon, kullatun ristin hautausmaan portinpylvään päässä sekä jossakin kylällä kiiluvan ikkunanruudun. Aurinko laskee…
Häntä väsyttää… minne hän nyt menee? Hänellä ei ole ketään, ei ole mitään omaa. Hautausmaa on! Mutta rattaat ovat häntä vastassa tiellä ja kuin unessa hän nousee niihin. Hänen tunteensa on nyt kuollut, hän ei kärsi, hän ei iloitse, hän ei tunne mitään. Hän tietää, että ikävöidyt seudut paraikaa kulkevat hänen silmiensä ohitse. Mutta hän ei iloitse eikä hänellä ole yhtään kyyneltä.
Joili palaa hänen silmiensä eteen. Joili oli käynyt harmaahapsiseksi, Joilin aatetoverit olivat hänet hylänneet! Joili aukaisi sulun — virta ei enää ole Joilin hallittavissa! Joili sytytti tulen — Joili ei enää voi pitää tulta kurissa. Joilin omat olivat nyrkit pystyssä häntä vastassa.
Mutta Kaarina ei tunne sääliä, Kaarinalla ei ole kyyneliä. Lasittuneen silmän läpi näkee hän tutut tienkäänteet, näkee vaivaiset, runnellut maat, näkee isän vainiot pajupensaan vallassa, näkee kantoja siinä missä muinoin oli ylpeä metsä. Jahka tie nyt kääntyy, tulee näkyviin talo…
Hänen lapsuutensa koti, hänen isänsä koti, hänen kaadettujen puidensa koti, hänen tuskiensa ja hänen onnensa koti — tänne hänen sielunsa on ikävöinyt ja tässä hän nyt istuu kuin kuollut! Kuinka ihminen voikaan olla aivan tunteeton, ja samalla kuitenkin elää? Kaikki hän tarkalleen muistaa, kaikki hän tietää. Täällä avautuivat hänen ja isän eteen suorat, vasta-aukaistut ojat, isän rinnalla astellen hän täällä hengitti keväisen maan hajua… Mahtavatko puut talvella elää tällaista elämää, kun niissä kaikki on seisahduksissa ja oksien ympärille on jäätynyt kiiltävä kuori? Kuin jääkalvon läpi näkee hän rakennusryhmän, katon katon vieressä ja ylempänä päärakennuksen pilarikkoineen. Päärakennus on haaltunut värittömäksi ja sen takaa on hävinnyt puunlatvojen seppel. Joku yksinäinen latva vain nousee katon takaa. Hän ei sure tuon latvan yksinäisyyttä.