Yksinäisiä on niin paljon maan päällä.
Kotipellolla palaa tuli ja liikkuu ihmisolentoja. Hänen tylsä silmänsä pysähtyy keltaiseen liekkiin, joka tyynenä nousee taivasta vastaan. Ihmiset sen ympärillä liikkuvat kuin haamut. Ne kyykistyvät ja ottavat jotakin maasta. Aarteitako ne etsivät? Siellä on mies… pari naista… lapsia. Kylmä taivas tapaa keltaisen, viluisen metsänlaidan. Järvi näkyy, ennen ei sitä näkynyt. Uudessa rakennuksessa ovat ovet ja ikkunat yhä mustina, tyhjinä aukkoina. Se on kaameaa, mutta Kaarina ei sitä kauhistu. Elämässä on niin paljon kaameaa.
Mies kotipellolla oikaisee äkkiä selkänsä suoraksi, viskaa vihannan sylyksen käsistään, hyppää aidalle, hyppää yli aidan, seisahtuu hetkiseksi keskelle tietä, alkaa sitten tulla vastaan päin, ottaa lakin päästään ja huutaa:
— Tervetuloa!
Se on Pöyry, jalassa pitkävartiset saappaat, yllä harmaa sarkatakki.
Mikä terve, raikas ääni sillä miehellä on!
— Me jo pelättiin, ettei rouva tulekaan. Me odotettiin silloin huutokaupan aikaan, niinkuin puhe oli.
Isäntä käy hänen käsivarteensa auttaakseen häntä rattailta. Se on luja kouraus, oikein se koskee ja oikein siihen täytyy herätä. Kaarina rientää selittämään, ettei silloin sopinut tulla ja kysyy kuulumisia. Pöyry kertoo ensi työkseen miksi he näin sapattia rikkovat. On ollut niin kiire, ettei ole ehditty nyhtää hernettä ja tänä yönä tulee varmasti halla ja pitäisi korjata pois… Hänellä on täällä näin pieniä apulaisia, ne ovat ihan orpolapsia, hän teki tuohon tulen, että saavat lämmitellä. Kun ei täällä tahdo saada työväkeä, ei hinnalla millään…
Kaarinan silmät seuraavat lapsia, jotka suurten ihmisten risaisissa vaatteissa hääräävät pellolla. Vai ovat ne orpoja!
Hänessä alkaa ihmeellisesti kirvellä. Kyyneleet nousevat rintaan. Kuinka likeisiä nuo lapset hänelle ovatkaan! Niitä ei omista kukaan, ne ovat hylättyjä, ne ovat hänen! Kaikki mikä on orpoa ja hylättyä on hänen omaansa, jota orvompaa sitä enemmän hänen omaansa!
Isäntä on hyvän aikaa vaieten astunut hänen rinnallaan.