— No, virkkaa hän äkkiä terveellä äänellään, joka vaikuttaa ikäänkuin käsivarteen tartuttaisiin ja nostettaisiin pystyyn, — mistäs rouva nyt tahtoisi sitä omaa maata?
Kaarina herää selkoisen selväksi, muistaa että hän on uuden elämän kynnyksellä, muistaa että häntä odottaa työ ja kuivaa kiireesti kyyneleensä.
— Mistä isäntä sitten antaisi minulle maata? sanoo hän samaan terveeseen ääneen kuin isäntä.
Silloin isäntä selittämään kuinka hän on ajatellut. Jos rouva ottaisi Heikkilän niemen. Se on kaunis paikka ja siinä ovat puutkin säilyneet — vaari ja emäntä ovat niitä oikein kynsin hampain varjelleet! Sillä niemellä on niin paljon peltoa kuin rouva tarvitsisi — vai kuinka paljon karjaa rouva oikeastaan tahtoisi pitää?… Kolme, neljä lehmää ja hevosen, kai. No, sen verran siihen jäisikin peltoa, kun kartano ottaisi haltuunsa ne maat, jotka liittyvät kartanon viljelyksiin.
— Ei rouva nyt pelästy… tällaisessa kunnossa täällä portit nyt ovat… ja kaikki muu kanssa. Puistoa ovat pitäneet vasikkahakana ja siihen aikaan kun talo oli yhtiöllä, olivat kaataneet polttopuuta mistä likimpää vain saivat. Entinen isäntä asuu vielä tuossa, jota sanotaan uudeksi rakennukseksi. Hänellä on tänään jäähyväiskestit, ne ovat hänen vieraitaan, joita tuolla tulee. Navetta meillä alkaa olla kunnossa.
Hän selittää, mistä on ostanut lehmiä ja mistä aikoo mennä ostamaan lisää. Vähän neljättäkymmentä lehmää tuli talosta — niin vähään ne olivat lehmät päästäneet häviämään! Omia lehmiä hänellä oli vain viisitoista. Mutta ne ovat hyviä lehmiä! Se on vielä vähän tyhjän näköinen tämä navetta, ja karjakin on kirjavaa, mutta muutaman vuoden perästä!
Tuttu, hikevä, tervanhajuinen ilma tulee ovesta vastaan. Seinät hohtavat valkaistuina, uusista suurennetuista ikkunoista loistaa kelmeä iltataivas. Molemmin puolin pitkää pöytää nousevat, laskevat sarvekkaat päät, suuret, kiiluvat silmät tuijottavat herkeämättä eteensä ja pitkät, liukkaat kielet vievät ahneesti suuhun tuoreita heiniä. Navettatytöt liikkuvat vaaleissa kesävaatteissaan ja keskellä pöytää kävelee pieni poika.
— Onko emäntä täällä? huutaa isäntä ovelta.
Silloin lähtee pieni poika juoksemaan isää vastaan ja äiti nostaa päätään vasikkakarsinasta.
Hän on sinikirjavassa pumpulipuvussa, heleäraitainen esiliina vyöllä. Hän on nuori, puhdasihoinen, vaaleatukkainen nainen. Hän likenee ujona, ojentaa lämpöisen, vastakuivatun kätensä ja toivottaa vieraan tervetulleeksi. Pieni poika kumartaa, vastaa reippaasti, että hänen nimensä on Pekka Pöyry ja pakenee sitten äitinsä helmoihin. Äiti silittää hänen päätään ja seuraa hymy kasvoilla isän kertomusta.