Isä selittää navetan sisustusta, miksi hän panetti sementtipermannon ja kuinka hän sekoituksen teki. Tällainen sulkulaitos, joka estää lehmiä pääsemästä kaukaloilleen paitsi ruoka-aikoina, on erinomainen laitos. Vesijohto on niinikään valmis. Sitten esittää isäntä lehmät. Kun hän tulee niiden viidentoista luo, jotka ovat hänen entisestä kodistaan, alkavat hänen silmänsä loistaa. Hän tietää täsmälleen jok'ikisen tarinan. Tämän hän osti niiltä ja niiltä markkinoilta. Se oli laiha ja takkuinen ja halvalla hän sen sai, mutta sillä oli jo silloin mainiot merkit. Tällaisia maitosuonia ei paljon olekaan, ne ovat niin täynnä mutkia ja mukuroita…! Ja isäntä silittelee ja taputtelee lehmien selkiä ja ottaa tuontuostakin koko suuren turvan kämmeniensä väliin. Lehmät katsovat häneen suurin, kostein silmin ja päästävät sieraimistaan lämpöisen henkäyksen.

Täältä, ajattelee Kaarina, täältä leviää uusi elämä hävitetyille maille. Tuo päivettynyt työkourainen mies ja tuo terve vaalea nainen ne ne rakentavat uudelleen sen mikä kymmenessä vuodessa on mennyt raunioiksi. Ja pieni Pekka jatkaa isänsä ja äitinsä työtä. Kaarinan sydän on niin tulvillaan hellyyttä, kiitollisuutta ja hartautta, ettei hän saa sanaa suustaan. Hän vain nielee kyyneliä ja koettaa seurata isännän kertomusta. Isäntä viittaa kauas tuleviin aikoihin, niihin, jolloin ei täällä ole laiskaa, saamatonta torpparilaumaa, vaan vapaita, itsenäisiä, uuraita pikkuviljelijöitä. Ja osuusmeijerit ja osuuskassat ja uusimmat koneet ja… ja työ on ilo… Kaarinan huulet värisevät ja silmät kiiltävät kyynelissä, kun hän isäntää katselee. Kaunis on eheä ihminen, ihminen joka tietää tehtävänsä ja joka elää kokonaan siinä!

He tulevat päärakennukseen. Huoneet siellä ovat muuttuneet ihan tuntemattomiksi. Niitä on jaettu kahtia ja varustettu hellauuneilla, seiniä on päällystetty räikeäkukkaisella tapetilla ja sanomalehtipaperilla. Permannot ovat kuluneet ja uunien edestä palaneet mustille refille. Ruutuja on paikattu vihreähtävällä, halvalla lasilla.

Ja Kaarina hypittää polvillaan isäntäväen lapsia, hän antaa heille makeisia ja tutustuu heidän kissaansa ja koiraansa. Vihdoin hän kiertää rakennuksen kulman ja tulee puistoon. Hän astelee polkuja, joita niin monta kertaa on astellut ja seisahtuu paikoille, joilla niin monta kertaa on viipynyt.

Kukkulat ovat tasaantuneet näkymättömiin, hiekkakäytävät kasvaneet umpeen, suuret havupuut ovat poissa, huvihuone ja koko sen pimento hävinnyt. Kaikki on aukeaa, paljastettua, kylä näkyy säleaidan takaa, joka on kaatunut. Joku yksinäinen lehtipuu on ikäänkuin vahingossa jäänyt paikoilleen.

Vain järvi on entisellään. Kiiluen ja liikkumatonna uinuu se kelmeässä illassa, viihdytellen sylissään keltaisia rantoja. Hienona sauhuna leijaa auringon jättämä lämpö veden pinnalla. Pois se pakenee niinkuin pakenevat päivät, yöt, unelmat ja vihdoin koko elämä…

Hämärtää jo…

Mikä melu särkeekään pyhäillan hiljaisuuden?

Herra-vainajan uudessa rakennuksessa on tanssit, vieraita on tuotu kaupungista asti, jäähyväisiä juodaan ja tanssitaan.

Alakerran ikkunat ovat tulvillaan tahmeaa, savunsekaista valoa. Piano rämisee. Suuressa salissa sulloutuvat parit toisiaan vastaan. Portaille tulla hoippuu miehiä lakitta päin, käsivarret kaulatusten. He menevät rantaan päin, kompastuvat, kiroavat. Joku nainen kirkaisee kuin hädässä, mutta nauraa samassa. Portaille tulee tanssivia vilvoittelemaan, tuoden mukanaan parfymien, tupakan ja punssin sekaisen hajun. Siltapalkit tömisevät, nauru rämisee, soittokone parkuu…